Onnittele minua. Nyt.

Tänään vietetään kansallista epäonnistumisen päivää.

Minä olen epäonnistumisen ruumiillistuma vai sanoisinko, että epäonni on materialisoitunut minussa. Tämä saattaa tulla yllätyksenä, mutta en ole yksin. Meitä on monta. Ja moneksi.

Steve Jobs nosti meidän profiiliamme ja siksiKIN niin monet rakastivat häntä. Sillä: usein epäonnistumisien kuten onnistumisienkin taustalla on “think different”. Jos ajattelet eri tavoin kuin muut,  olet usein vihattu tai myös rakastettu. Harvoin siltä väliltä.

Joo joo kaikkihan tuon tietää, mitä sitten?

Sitä vaan, että mokaaminen on hyvä asia. Mokaaminen jalostaa ihmistä. Niin tekijää kuin sen kohdettakin. Mutta miksi me epäonnistumme? Ja mitä se epäonnistuminen kulloinkin on?

Keittiöpsykologi  alkaisi varmaan kaivella lapsuutta. Ja kun riittävästi kaivaa, JOTAIN varmasti löytyy. Mielestäni juttu ei ole kuitenkaan niin yksinkertainen, koska mitä ikinä tapahtuukin, kyse on asenteesta, kuinka kohtaat sen.

Lapsen asenteesta voisin ottaa esimerkiksi Claudian Münchenistä. Claudia oli viisivuotias ruskeasilmäinen tyttö, jolla oli vaaleat pitkät kauniisti lainehtivat hiukset. Lisäksi hän tanssi balettia. Joka pojan unelma. Hän oli poikani tyttöystävä. Poikani (5 vuotias) saattoi iltaisin ennen nukahtamista kertoa “äiti minä rakastan niin Claudiaa”. Hyvin ymmärrettävää.

Claudia asui yhdessä yksinhuoltajaäitinsä kanssa noin puolen kilometrin päässä meiltä. Äiti oli mukava, mutta hän kävi töissä, hänellä oli miesystävä ja alkoholikin maistui. Hyvin usein noin seitsemän aikaan aamulla Claudia saattoi soittaa ovikelloa ja seisoa ilman takkia sateesta märkänä pyytäen, että saisi tulla sisään. Äiti oli laittanut ulos ja hän tulisi takaisin vasta illalla. Aika hurjaa, ajattelin.

Pian muutimme pois ja Claudian oli pakko unohtua. Muutaman vuoden kuluttua kävimme Münchenissä ja käväisimme samalla tervehtimässä myös Claudiaa.

Claudia oli edelleen viehättävä tyttö. Tyttö, joka, yksin kotona, iloisesti laittoi maukasta ruokaa äidille ja miesystävälle, koska he tulisivat pian kotiin. Mikään ei ollut muuttunut. Joku olisi voinut sääliä häntä ja nykypäivänä huostaanottokin olisi lähellä. Mutta Claudia oli itsenäinen, älykäs, kaunis tyttö, jolla oli mahtava asenne elämään. Hän ei ollut uhri. Toivottavasti hänelle kävi hyvin elämässä.

Kun vertaan Claudiaa suomalaiseen 15-vuotiaaseen tyttöön, joka ei ollut äitinsä mukaan vielä koskaan pessyt hiuksiaan itse, en tiedä, kummalla tytöllä oli parempi lapsuus. Oliko Claudian äiti epäonnistunut ja entä tämä suomalainen äiti? Erilaisia ihmisiä näistä tytöistä varmasti tuli.

Kun omat lapseni olivat pieniä, hippiliike ja antiautoritaarinen kasvatus olivat muotia.Älykkyystestejä tehtiin ja omat lapset pärjäsivät niissä hyvin (siitä kiitos heille).

Minä uskoin vakaasti vapaaseen kasvatukseen. Olin ylpeä siitä, että poikani hyväksyttiin kuuluisan teeveestä tutun psykologin leikkikouluun.  Ihmettelin kuitenkin hiljaa itsekseni nähdessäni hyvin koulutettujen opettajien istuskelevan omissa huoneissaan, kun toisaalla lapset huusivat keskenään. Noin kolmen metrin korkeudesta kiipeilytelineeltä vähän isompi poika heitteli alas pienempiään, eikä kukaan puuttunut asiaan.

Lopulta eräänä kylmänä päivänä, kun uusi lumi oli satanut maahan, olin hakemassa poikaani leikkikoulusta. Pihalla lapset ajelivat loskassa ilman kenkiä ja takkia “autoa” pikkutuoleillaan. Hauskaa?

Silloin menin kysymään opettajalta, miksi kukaan ei tee mitään. Miksi he eivät puutu mihinkään. “Kyllä lapset oppivat itse, mitä voi tehdä ja mitä ei” oli vastaus.

Oli siis lupa mokata vaikka henki menisi.

Otin pojan pois leikkikoulusta ja minusta tuli hieman vähemmän antiautoritaarinen.

Mokaaminen on ehkä ok ja virheistä oppii (jos oppii), mutta opilla on aina hintansa.

Eräässä luontodokumentissa seurattiin apinaäidin ja hänen poikansa elämää. Poikanen kiusasi äitiään lakkaamatta eikä emo puuttunut siihen mitenkään. Apinapoika kasvoi ja kiusaaminen vain jatkui. Lopulta apinapoika tappoi äitinsä. Huomattuaan aitinsä kuolleen, se masentui eikä syönyt enää. Pian apinanuorukainen kuoli itsekin. Antiautoritaarinen kasvatus ei vaan toimi.

Viime sunnuntaina kuuntelin mm. Jani-Mikael Maros -nimisen miehen luennon iättömästä ruumiista ja ajattomasta mielestä. Hän kertoi jo lapsena oppineensa rakastamaan itseään.  Juoppovanhempien riitelyjen sovittelijana kun ei ollut tukea tai turvaa saatavilla eikä liioin ystäviäkään, oppi olemaan paras ystävä itselleen.  Hänestä tuli onnellinen ja itsenäinen mies. Oliko hänellä siis huono vai hyvä lapsuus? Olivatko vanhemmat epäonnistuneet vaikka pojasta tuli onnellinen mies? Mielenkiintoinen kysymys ja vastaus riippuu näkökulmasta.

Vanhempien ja lasten epäonnistumisesta työelämään. Sielläkin epäonnistuminen riippuu näkökulmasta ja omasta asenteesta.

Ja jos muiden mielestä olet epäonnistunut paskiainen, voit aina olla itsesi paras ystävä, halata ja helliä itseäsi.

Sillä vaikka tänään juhlitaankin epäonnistumista, huomenna se ei ole enää sallittua. Muut päättävät, mitä sinun tulee ajatella itsestäsi.

Peace ja haleja!

Leave a Reply

Fill in your details below or click an icon to log in:

WordPress.com Logo

You are commenting using your WordPress.com account. Log Out /  Change )

Google photo

You are commenting using your Google account. Log Out /  Change )

Twitter picture

You are commenting using your Twitter account. Log Out /  Change )

Facebook photo

You are commenting using your Facebook account. Log Out /  Change )

Connecting to %s

This site uses Akismet to reduce spam. Learn how your comment data is processed.

Blog at WordPress.com.
%d bloggers like this: