Kun olin lapsi, kuulin evakkovanhempieni ja muiden sukulaisten kauhutarinoita sodasta ja ihmiskohtaloista siinä. Ymmärsin, että maailma on julma paikka. Ymmärsin, ettei ihmisellä ole vääjäämätöntä oikeutta edes elämäänsä saati menestykseen siinä.
Maalta oli lähdettävä rahattomana kaupunkiin. Se oli kuitenkin hauskaa, koska nuoruus.
Ja töitä oli. Kun et odota tai tavoittele mitään, voi lastulle lainehilla tapahtua hassuja asioita. Ne laineet heittivät minut ja kaverini Sveitsin Badeniin Brown Boverille töihin.
Mäen rinteeseen oli yritys rakennuttanut parakkeja, joissa asui pääsääntöisesti naisia Italiasta. Asunto maksoi vain muutamia frangeja, joten pienellä palkalla oli helppoa tulla toimeen. Nykyajan suomalainen nuori ei suostuisi tuohon ikinä. Mutta oli kesä ja Sveitsin luonto on kaunis.
Kuulin vasta paljon myöhemmin Ihmisoikeusjulistuksesta. Vau. Minulleko kuuluisi oikeuksia vain siksi, että olen ihminen. Höh. Noh, saahan sitä julistaa kaikenlaista. Täytäntöönpano on sitten aivan eri asia, sen olen huomannut.
Maailma on muuttunut. Tällä hetkellä elämme globaalissa Idioluutiossa (Idiocracy), jossa vallitsee anti-intellektualismi ja viidakon lait. Perustuslain sovelluskin yskii pahasti melkein kaikissa maissa.
Katellaan.
SirkkaHalmetoja 