Kun aloitin blogini kirjoittelun lupasin itselleni, että kirjoitan vähintään kerran kuukaudessa.

Olen jälleen kerran tilanteessa, ettei minulla ole mitään tähdellistä sanottavaa.

Okei. Kuukausi alkoi mahtavasti Dublinissa ja tällä kertaa minuun teki vaikutuksen kiipeilyrinteet ja näköala, jota U2:n Bonokin katselee. Sitten vielä trippi Barcelonaan, niin kyllä oli taas hieno reissu. Näillä taas jaksaa jonkin aikaa eteenpäin. Mutta kestän tämän kuin nainen. Because I’m worth it.

Kun tulin kotiin, oli aika äänestää Eduskuntavaaleissa. Tällä kertaa en äänestänyt vihreitä, kuten tavallista, ja katso: vihreät hävisivät vaalit. Minun ääneni puuttui. Arvot ovat kyllä kohdillaan, mutta vihreät ministerit ovat olleet yksinkertaisesti huonoja ja saamattomia. En tiedä, mistä se johtuu, mutta näin vain aina on. Tsemppiä sinne.

Lentokentällä ostin kirjan prof. Richard Wiseman: Paranormality, why we see what isn’t there. Ostin kirjan avoimin mielin ja valmiina vastaanottamaan asiallisen kritiikin. Petyin pahasti. Hän todistelee kirjassaan, kuinka yliluonnollista ei ole. Olen samaa mieltä. On olemassa vain luonnollista, johon kaikkeen  vain ei ymmärryksemme ja tietomme vielä riitä. Sen sijaan, että kaikki olisivat huijareita, maailmassa on lukematon määrä fiksuja tiedemiehiä ja valveutuneita ihmisiä, jotka etsivät totuutta avoimin mielin. Ja uutta tietoa löytyy koko ajan. Richard Dawkins kehui kirjaa ja se sanookin kaiken.

Aion kuitenkin lukea kirjan uudelleen avoimin mielin ja yritän löytää kirjasta muutakin kuin tätä ikuista mustavalkeaa maailmankuvaa, jota fanaattiset ateistit ja kiihkouskovaiset viljelevät. Huh.

Sitten lumet sulivat ja pääsin maatöihin. Toissa talvena vasemman käteni kyynärpää murskaantui. Leikkauksen jälkeen käsi parani hyvin, mutta maan kääntö ei oikein suju vieläkään. Yritän kuitenkin vielä, koska rakastan ruusujani, perennojani ja marjapensaitani. Se on minun ikioma esteettinen kuntokouluni ja vuorovaikutukseni luonnon kanssa. Suosittelen samaa lämpimästi kaikille hikipinkoateisteille.

Kuukausi päättyi romanttisesti kuninkaallisiin häihin. Tällä kertaa ihan oikeasti romanttisesti.

Satuin itse olemaan Iso-Britanniassa 1981, kun Charles ja Diana menivät naimisiin. Kaupat olivat pullollaan tavaroita ja mainoksia häistä. Ainakin Diana onnistui äitiydessään. Tasapainoisia ja fiksuja poikia jätti jälkeensä.

En taida olla ainoa, joka katselee tuota kaikkea ristiriitaisin mielin.  Toisaalta teatteri on niin kaksinaismoraalista ja toisaalta taasen se kunnioittaa perinteitä ja kulttuuria, jonka tuotteita me kaikki olemme. Ja kyllä, ei tarvitse olla homo pitääkseen komeista miehistä uniformuissa. Ja kyllä, tahdikas marssi on taito siinä missä koodaaminenkin.

Eikä minua kyllä pahemmin häiritse ne alienjututkaan kuninkaallisista. Jos katselee tähtitaivasta ja maapallon sijaintia siellä, niin mitä muuta me kaikki olemme kuin alieneita?

Elokuvassa Fight Club http://www.youtube.com/watch?v=7VaA6_CDRyY&feature=related

joku henkilö sanoi: Me kaikki olemme vain avaruudessa lentäviä laulavia ja tanssivia roskia.

Näin on.

Minä olen vain avaruudessa lentävä roska ja olen ylpeä siitä.

Hölökynkölökyn!