Globaalit aivot ja kollektiivinen älykkyys

Huomasin juuri, että olin jo 20 vuotta sitten pähkäillyt yhteiskuntaa superorganismina. Jo paljon ennen sosiaalista mediaa vertasin älykästä verkkoa lukuisine kommunikaatiolinjoineen ihmiskehon hermostoon ja aivoihin. Ahmin silloin lukuisten tiedemiesten ja filosofien kirjoituksia aiheesta.

On todella huvittavaa, että maailma on nyt juuri sellainen kuin silloin ennustettiin.

Nyt ihmiskunnalla on globaalit aivot ja kollektiivinen älykkyys, jotka on kokoonpantu pilveen. Melkein kaikki ovat yhteydessä melkein kaikkiin. Monet ovat aivan innokkaina ja odottavat kärsimättömästi sirujen asentamista kehoonsa ollakseen toimivia soluja suuressa superaivossa.

Mutta entä minä?

Minä olen ainutlaatuinen lumihiutale ja yksilö. Olenko minä nyt vain syöpäsolu superkehossa, josta halutaan päästä eroon pikimmiten? Aika pelottava kehitys maailmassa vaikuttaa vähän siltä. Ehkä vuonna 2030 tiedämme paremmin kuinka kävi.

Paradoksi: köyhyys vs. onnellisuus

Tänään ajattelin suomeksi.

Olen usein jutellut tyttäreni kanssa siitä, kuinka suuri paradoksi köyhyys vs. onnellisuus on.

Kun varakkaalta menee jotain rikki tai epäkuntoon, hän hankkii uuden. Jos joku työtehtävä on tehtävä eikä hänellä ole aikaa tai hän itse ei pysty siihen, hän hankkii jonkun tekemään työn. Tai ostaa palvelun. Kun varakkaalla on terveysongelma, hän hankkii hoidon siihen. Kaikki hoituu. Elämä saattaa muuttua jopa tylsäksi, koska sinulla on rahaa. En ole kuitenkaan niin naiivi, etten tietäisi varakkaalla olevan paljon sellaisia oikeita ongelmia, joita köyhällä ei ole. Ei mennä nyt kuitenkaan siihen.

Köyhän elämä sen sijaan on seikkailu ja jatkuva älykkyystesti. Kun olet köyhä, joudut jatkuvasti pähkäilemään kuinka selviät vuokrasta, laskuista ja päivittäisistä rutiineista. Ja voi sitä onnentunnetta, jos/kun olet selvinnyt jälleen yhden kuukauden. Ja olet edelleen hengissä.

Kaikella on puolensa.

Valeuutinen – uhka vai mahdollisuus?

Katsoin viikonloppuna aika vanhan elokuvan, joka oli jäänyt minulta näkemättä:
Valehtelemisen sietämätön keveys (The Invention of Lying) USA 2009 Ricky Gervais
 https://en.wikipedia.org/wiki/The_Invention_of_Lying

Se kertoo maailmasta, jossa kukaan ei valehtele. Mark keksii valehtelun ja johan rupee pelittämään.

Perustuukohan elokuva tositapahtumiin? Siltä vaikuttaa, koska mielestäni se on erittäin ajankohtainen.

Jotkut asiantuntijat ovat sitä mieltä, että valehtelu kuuluu älykkyyteen. Vain tyhmät puhuvat aina totta.

Miksi samat asiantuntijat huolestuvat sitten valeuutisista?  Älykkäät ihmiset ovat siis uhka yhteiskunnalle? Niinhän monet historian poliitikot ovat ajatelleet. Lampaita on helpompi hallita kuin susia.

Kaikkien uskontojen oppeihin kuuluu pyrkimys totuuteen ja valehtelu on kiellettyä.

Silti koko yhteiskunta ja erikoisesti diplomatia perustuu valkoisiin valheisiin. Väitetään, että jos näin ei olisi, koko yhteiskunnan valtaisi väkivalta ja anarkia.

Tuo mainitsemani elokuva kertoi juuri maailmasta, jossa jokainen kertoi oikeat rehelliset ajatuksensa. Tosin ihmiset eivät olleet väkivaltaisia, he olivat kai tottuneet kuulemaan totuuden.

AHAA!

Tavallaan some on vienyt meidät lähemmäksi totuuden yhteiskuntaa. Kaikki tiesivät, että ihmiset usein inhoavat toisiaan. Mutta että noin rujoa – siihen ei oltu varauduttu. Nyt muiden epämiellyttävät mielipiteet ilmestyvät ruudulle aina uudestaan ja niihin on vain totuttava.

Valkoisten valheiden maailma on ainakin päättäjien mielestä heille edullisempaa. Siksi sananvapauden rajoittaminen on tullut ajankohtaiseksi.

Jos valheet (jotkut kutsuvat niitä mielikuvitukseksi) kuuluvat älykkääseen yhteiskuntaan, niin tekeekö totuuden vaatimus meistä tyhmiä?

On harkinnan paikka.

Huumoria reunalta

Maailmassa on paljon tukahdutettua hämmennystä, ärtymystä ja vihaa.

Kun akku hiljalleen täyttyy kaikesta epäoikeudenmukaisuudesta ja toisten (Huom. TOISTEN) tyhmyydestä jne., se alkaa purkautua. Ja silloin ei ole terveellistä olla lähellä.

Siksi on huumori.

Oscar Wilde sanoi: If you want to tell people the truth, make them laugh, otherwise they’ll kill you.

Siis: Jos haluat kertoa ihmisille totuuden, saa heidät nauramaan, muuten he tappavat sinut.

Ja tuo on niiiiiin totta.

Huumorista onkin tehty suojamuuri, jonka turvin voi tehdä (miltei) mitä tahansa, myös vahingoittaakseen toista, ilman minkäänlaista vastuuta seurauksista.

Huumori yhdistää.

Huumorissa ihmiset saavat luvan vihata yhdessä. Ja mitä enemmän he joutuvat teeskentelemään tosielämässään, sen puhdistavampaa heille huumori on.

Huumorin kohteelle tilanne on jo ongelmallisempi. Yksi toimiva tapa selviytyä elämästään nykyaikana on ryhtyä stand up koomikoksi.

Jos olet esim. lihava nainen etkä suostu laihduttamaan itseäsi keskitysleirikuntoon, tiedät ettei kukaan tule palkkaamaan sinua mihinkään. Sinulla on kuitenkin kaksi mahdollisuutta: 1. voit opiskella jonkun alan pää sauhuten kunnes olet yksi maailman parhaista tai 2. voit ryhtyä koomikoksi.

Lihava nainen, joka häpäisee itsensä julkisesti! Se on huumoria parhaimmillaan. Sillä ei ehkä rikastu, mutta pitää erossa sossun luukulta.

Toinen esimerkki on tummaihoinen mies, joka ei halua kulkea Michael Jacksonin viitoittamaa tietä. Hänellä on samat mahdollisuudet kuin lihavalla naisella: Teet työtä niin, että kuulut maailman parhaimmistoon tai ryhdyt itse pilkkaamaan itseäsi. Tosin tummaihoisella miehellä on vielä muutama kortti hihassa: tanssi, urheilu ja rap.

Kolmas esimerkki voisi olla suomenruotsalainen, joka ei ihmisten olettamuksista poiketen kuulu mihinkään suomenruotsalaisten hyvä veli -verkostoon. Hän on tottunut väistelemään ihmisiä tappouhkausten ja turpiinvetämisen pelossa. Kun hän alkaa käsittelemään ongelmiaan huumorin avulla, on menestys taattu. Sillä voi vaikka rikastua ja perustaa OMAN hyvä veli -verkoston. Niin paljon tukahdutettua vihaa Suomesta löytyy.

Ihminen on älykäs olento. Älykkyystesteissä on yleensä osio, jossa on tiedettävä kuka tai mikä ei kuulu joukkoon. Sekunnin murto-osassa älykäs ihminen skannaa porukan ja huomaa hänet, joka on erilainen.

Viidakossa ollessaan hän olisi mennyt heti ja poistanut tuon kummajaisen näköalaa häiritsemästä. Nyt kaupunkiviidakossa hän käyttää “sivistyneempiä” tapoja, jotka tuovat saman lopputuloksen.

Ihminen on ihminen. Viidakko on viidakko. Suomi on Suomi. Onneksi on olemassa huumori.

Jokainen päivä on uusi eilinen.

Tämä on tosikon kirjoitus ilman huumorin häivääkään.

Onkohan roboteilla helpompaa?