Aukko CV:ssä!

Luin viime viikolla työnantajille kohdistetusta mielipidekyselystä, jonka lopputuloksena oli, että työnantajat eivät yleisesti halua palkata henkilöä, jolla on aukko CV:ssä.

Jokainen sekunti elämästäsi tulee olla dokumentoituna ja jonkun kontrollin alaisena, muuten olet epähenkilö. Onhan se asenne tuokin. Tahmean jäykkä ja typeräkin, mielestäni, mutta kukapa mielipidettäni kysyisikään.

Pelkäävätkö työnantajat, että jos ihminen on avartanut maailmankuvaansa tekemällä välillä jotain aivan muuta, se vaarantaisi heidän auktoriteettiasemaansa ja uskottavuuttaan? Tosin, niinhän se tekeekin. Mitä enemmän ymmärrät asioita, sitä vähemmän fuulausta siedät.

MUTTA!

Jos halutaan rakentaa yhteiskuntaa pitkällä tähtäimellä ja haetaan hauskaa sekä luovaa ilmapiiriä, jossa fiksut suomalaiset voivat kehittää kykyjään ja lahjojaan. Ilmapiiriä, jossa työnantaja on ystävä ja yrityksen menestys sekä hyvä tulos kaikkien yhteinen kunnia-asia. Ilmapiiriä, jossa ihmiset viihtyvät työssään pitkälle eläkeikään asti, niin vähän piponlöyhennystä kaivataan ja tarvitaan, kiitos.

Jätin tässä käsittelemättä sellaiset tapaukset, joissa ihminen on ollut välillä poissa työelämästä jonkun sairauden vuoksi – he eivät tule lainkaan kysymykseen, vaan menevät suoraan mappi Ö:hön. HALOOOOO!

Minä otan vastuun!

Huolestuttaako sinua

– globaali taantuma ja pörssiromahdus
– Suomen metsäteollisuuden tila
– Suomen metalliteollisuuden tila
– vanhusten tila
– lasten ja nuorten tila
– pätkätyöläisten tila
– työttömien tila
– ylivelkaantuneiden tila
– planeetan ilmaston tila
– jne. jne. jne. jne.

Ei enää huolta. Minä otan vastuun!

Ai että olenko hullu? En toki. Sovellan vain liiketaloudessa ja yhteiskunnassa yleisesti käytössä olevia oppeja ja normeja. Joku sanoo vain ottavansa vastuun ja asia on sillä selvä.

Pelastaako se yrityksen tai kaupungin? Antaako se työttömälle työpaikan, vanhukselle avun, lapselle tai nuorelle tulevaisuuden? Eipä tietenkään.

Vastuu on vain sana. Se on vain sana, jonka voit katsoa sanakirjasta.

Mitä ovat ihmisoikeudet?

Jokaisella ihmisellä on oikeuksia – yksinkertaisesti siitä syystä, että he ovat ihmisiä. Ne ovat “oikeuksia” koska ne ovat asioita, joita sinun sallitaan olla, tehdä tai omistaa. Nämä oikeudet ovat olemassa sinun suojelemiseksi niiltä ihmisiltä, jotka saattaisivat vahingoittaa tai satuttaa sinua. Ne ovat myös auttaakseen meitä tulemaan toimeen toistemme kanssa ja elämään rauhassa.

On olemassa 30 perusihmisoikeutta, joista muistutan tässä. Youth for Human Rights International -järjestö on kampanjoinut ympäri maapalloa opettaen nuorisolle heidän ihmisoikeuksiaan ja auttaen heitä siten tulemaan arvokkaiksi tasapainon ja rauhan puolestapuhujiksi.

1. Olemme kaikki vapaita ja tasa-arvoisia.
Me kaikki synnymme vapaina. Meillä kaikilla on omat ajatukset ja ideat. Meitä kaikkia tulisi kohdella samalla tavalla.

2. Älä syrji.
Nämä oikeudet kuuluvat kaikille, olivatpa erilaisuutemme mitä tahansa.

3. Oikeus elämään.
Meillä kaikilla on oikeus elämään ja elää vapaana ja turvassa.

4. Orjuus – mennyt ja nykyinen
Kellään ei ole oikeutta tehdä meistä orjia. Emme voi tehdä kenestäkään orjia.

5. Kidutus
Kellään ei ole oikeutta satuttaa tai kiduttaa meitä.

6. Meillä kaikilla on sama oikeus käyttää lakia.
Olen ihminen kuten sinäkin.

7. Laki suojelee meitä kaikkia.
Laki on kaikille sama. Sen täytyy kohdella meitä oikeudenmukaisesti.

8. Oikeudenmukaisuus lain edessa.
Me kaikki voimme pyytää lakia auttamaan meitä, kun tulemme kohdelluksi epäoikeudenmukaisesti.

9. Epäoikeudenmukainen pidätys.
Kenelläkään ei ole oikeutta laittaa meitä vankilaan ilman hyvää syytä tai pitää siellä tai lähettää pois omasta maastamme.

10. Oikeus oikeudenkäyntiin.
Jos joudumme oikeuteen, sen tulee olla julkinen. Ei pidä antaa kenenkään sanoa ihmisille, jotka tuomitsevat, mitä heidän pitäisi tehdä.

11. Syytön, kunnes todistettu syylliseksi.
Ketään ei pitäisi syyttää jonkun asian tekemisestä ennen kuin se on todistettu. Kun ihmiset sanovat, että teimme pahan asian, meillä on oikeus osoittaa, ettei se ole totta.

12. Oikeus yksityisyyteen.
Kenenkään ei pitäisi yrittää vahingoittaa hyvää nimeämme. Kenelläkään ei ole oikeutta tulla kotiimme, avata kirjeitämme tai häiritä meitä tai perhettämme ilman hyvää syytä.

13. Oikeus liikkua
Meillä kaikilla on oikeus mennä minne haluamme omassa maassamme ja matkustella mielemme mukaan.

14. Oikeus turvapaikkaan
Jos pelkäämme, että meitä kohdellaan huonosti omassa maassamme, meillä kaikilla on oikeus paeta toiseen maahan turvaan.

15. Oikeus kansalaisuuteen
Meillä kaikilla on oikeus kuulua maahan.

16. Avioliitto ja perhe
Jokaisella täysi-ikäisellä on oikeus halutessaan mennä naimisiin ja perustaa perhe. Miehellä ja naisella on samat oikeudet naimisissa ollessaan ja erotessaan.

17. Omat tavarat
Kaikilla on oikeus omistaa omia tavaroita ja jakaa ne. Kenenkään ei pidä ilman hyvää syytä ottaa meiltä tavaroitamme pois.

18. Ajatuksen vapaus.
Meillä kaikilla on oikeus uskoa siihen, mihin haluamme uskoa, oikeus uskontoon tai halutessamme vaihtaa sitä.

19. Oikeus sananvapauteen.
Meillä kaikilla on oikeus omaan mielipiteeseen, ajatella mitä haluamme, sanoa mitä ajattelemme ja jakaa mielipiteemme toisten kanssa.

20. Tapaa missä haluat.
Meillä kaikilla on oikeus tavata ystäviämme ja työskennellä rauhanomaisesti yhdessä puolustaaksemme oikeuksiamme. Kukaan ei saa pakottaa meitä liittymään ryhmään, jos emme niin halua.

21. Oikeus demokratiaan.
Meillä kaikilla on oikeus osallistua maamme hallitukseen. Jokaisen täysi-ikäisen pitäisi sallia valita omat johtajansa.

22. Oikeus sosiaaliturvaan.
Meillä kaikilla on oikeus edulliseen asuntoon, lääkkeisiin, koulutukseen, lastenhoitoon, tarpeelliseen määrään rahaa elämiseen ja lääkärin apuun ollessamme sairaita tai vanhoja.

23. Työntekijän oikeudet.
Jokaisella täysi-ikäisellä on oikeus tehdä työtä, saada työstään kohtuullista palkkaa ja liittyä ammattiliittoon.

24. Oikeus leikkiä.
Meillä kaikilla on oikeus levätä työstä ja rentoutua.

25. Sänky ja hieman ruokaa
Meillä kaikilla on oikeus hyvään elämään. Äideillä ja lapsilla, vanhoilla ihmisillä, työttömillä ja vammaisilla, kaikilla on oikeus tulla huolletuiksi.

26. Oikeus koulutukseen.
Koulutus on oikeus. Peruskoulun tulee olla ilmainen. Meidän tulee oppia Yhdistyneistä Kansakunnista ja kuinka tulla toimeen toisten kanssa. Vanhempamme voivat valita, mitä opimme.

27. Kulttuuri ja tekijänoikeus.
Tekijänoikeus on erityinen laki, joka suojelee yksilön omia taiteellisia luomuksia ja kirjoituksia; muut eivät voit tehdä kopioita ilman lupaa. Meillä kaikilla on oikeus oman tapaiseemme elämään ja oikeus nauttia hyvistä asioista, joita taide, tiede ja oppiminen tuovat mukanaan.

28. Vapaus ja oikeudenmukainen maailma.
Täytyy olla kunnollinen järjestys, että voimme kaikki nauttia oikeuksista ja vapauksista maassamme ja maailmassa.

29. Velvollisuutemme.
Meillä on velvollisuus toisia ihmisiä kohtaan, ja meidän tulisi suojella heidän oikeuksiaan ja vapauksiaan.

30. KUKAAN EI VOI OTTAA MEILTÄ POIS NÄITÄ OIKEUKSIA JA VAPAUKSIA.

“Väkivallasta kieltäytyminen on valtavin ihmiskunnan käytössä oleva voima. Se on mahtavampi kuin mahtavin tuhoase, jonka ihmisen nerokkuus on keksinyt.”
Mohandas K. Ghandi

“Vääryys missä tahansa on uhka oikeudelle kaikkialla.”
Martin Luther King Jr.

“Paheksun sanomistasi, mutta tulen puolustamaan kuolemaan saakka oikeuttasi sanoa se.” Francois Marie De Voltaire

“Myötätunto ei ole uskonnollinen asia, se on inhimillinen asia. Se ei ole ylellisyyttä, se on välttämätöntä omalle rauhallemme ja mielemme tasapainoisuudelle. Se on välttämätöntä ihmisen elossapysymiselle.” Dalai Lama

Minäkö joku vitun maahanmuuttaja?


Jokaisella on maahanmuuttajista jokin mielipide.

Yleensä ihmisellä on kaiketi joku henkilökohtainen syy siirtymisessään maasta toiseen. Eräs syy taatusti on toive paremmasta elämän laadusta joko nyt heti tai sitten tulevaisuudessa. En käsitä, mitä pahaa tai väärää siinä on.

Itse olin maahanmuuttaja jo syntymässä. Olinhan evakkojen lapsi. 19-vuotiaana muutin Sveitsiin parantaakseni kielitaitoani ja nähdäkseni maailmaa. Tarkoitus oli viettää muutama vuosi siellä ja palata kotimaahan jatkamaan opiskelua. Toisin kävi.

Raha ei todellakaan ollut motiivini, vaikka ansaitsinkin paremmin kuin ensimmäisessä työpaikassani Helsingin Lauttasaaressa. Siksi olikin kummallista, kun työtoveri, ostettuani uuden puseron, huomautti ystävällisesti: “Eikö olekin hienoa? Tuota et olisi voinutkaan tehdä kotona!” Häh?

Ihmiset olivat erittäin ystävällisiä ja sainkin täysin väärän käsityksen heistä. Ns. sivistyneissä maissa, joihin Suomi ei mielestäni valitettavasti kuulu, kohdellaan ulkomaalaisia ystävällisesti. Se ei kuitenkaan tarkoita, että heistä pidettäisiin. Tiimissäni oli sveitsiläinen dipl.insinööri ja kaksi maahanmuuttajaa: hollantilainen ja tsekkiläinen insinööri. Viimeksi mainittu oli paennut elokuun 1968 miehitystä ja jättänyt perheensä Prahaan. Ja sitten olin minä, sihteeri Suomesta.

Johtajani ei missään tapauksessa ollut rasisti. Silti hän avoimesti sanoi, että jos häneltä ja muilta sveitsiläisiltä kysyttäisiin, he ottaisivat suosiolla alemman elintason ja vähemmän maahanmuuttajia. Noh, elintaso taisi loppupeleissä painaa enemmän vaa’assa ja se, ettei tarvinnut niitä “paskaduuneja” itse tehdä. Mene ja tiedä.

Oli kylmän sodan aika ja sain suomalaisena erikoisen ystävällisen kohtelun. Vasta vuosia myöhemmin, kun aloin haikailla takaisin kotimaahani, minuun suhtauduttiin suorastaan vihamielisesti. Silloin ymmärsin, että minua oli pidetty poliittisesti valveutuneena henkilönä, joka oli valinnut tietoisesti heidät ystävikseen. He joutuivat pahasti pettymään. Olinkin ihan tavallinen tyhmä blondi, joka halusi vain elää.

Yleisesti kävi aina niin, että ystävät olivat muita ulkomaalaisia. Siihen eivät maahanmuuttajat tietoisesti pyri, vaan asiat vain menevät omalla painollaan niin.

Heidän kanssaan on enemmän yhteistä ja ehkä kotoaan lähteneet ovat hieman “samaa maata”. En tiedä.

Jokatapauksessa huolia riitti heillä, jotka olivat joutuneet jättämään kotimaansa mielipiteidensä vuoksi. Ei kansalaisuutta, ei perhettä, ei mitään. Tuntemani henkilöt olivat korkeasti koulutettuja ja mielenkiintoisia ihmisiä, mm. Kroatiasta ja Kiinasta. He avasivat maailmankuvaani paljon.

Sitten olivat nämä tummaihoiset.

Käydessäni työssä Saksassa, lapsiani hoiti jonkin aikaa suomalainen tyttö. Hän alkoi seurustella kenialaisen lääketieteen opiskelijan kanssa. Poika puhui sujuvasti englantia ja saksaa, oli äärimmäisen miellyttävä ja komeakin. Tytön palattua kotiin, tämä nuori mies halusi pitää vielä yhteyttä minuun. Hän sanoi, että “olin ainoa hänen tapaamistaan ihmisistä, joka oli kohdellut häntä “tavallisesti”, kuin ihmistä”. Olin vielä nuori itsekin ja tuo kuulosti kummalliselta, jopa pelottavalta. Myöhemmin opin kyllä ymmärtämään, mitä hän tarkoitti. Valitettavasti.

Viranomaiset ovat luku sinänsä maahanmuuttajan elämässä.

Vaikka paperisi olisivat kunnossa ja vaikka et olisi koskaan aiheuttanut vaikeuksia ympäristöllesi, vaan tehnyt kiltisti alipalkatun työsi ja maksanut verosi ja vuokrasi, olet silti aina ongelma viranomaisille ja sinua myös kohdellaan sen mukaisesti. Varmuuden vuoksi.

Toisaalta se on täysin ymmärrettävää, mutta on todella väsyttävää jatkuvasti todistella ettei ole rikollinen. Lopulta sitä väsyy siihen niin, että päätyy ajattelemaan: IHAN SAMA. Mutta samalla kadottaa mielenkiintonsa kanssaihmisiin ja vääjäämättä erakoituu. Ja sitten joutuukin jo ihmettelyn kohteeksi ja silmätikuksi, että onpa outo tyyppi. Vastaan: So what? IHAN SAMA.

Jos kuvittelit, että koti-ikäväsi paranee palaamalla vuosien jälkeen kotimaahan, olet TÄYSIN väärässä.

Aivan oikein. Se, joka menneitä muistelee, sitä tikulla silmään. Siksikö näkö vasemmassa silmässäni on heikentynyt?

Sinä et ole se sama ihminen, joka lähti eikä ole kotimaasikaan. Kulttuurisokki on pahempi kuin jos muuttaisit uuteen maahan. Odotuksesi eivät täyty, etkä itse ole sellainen kuin ihmiset kotimaassasi odottavat sinun olevan. Ennakkoluulot ovat valtavat puolin ja toisin. En suosittele kenellekään. Teoriassa uusi alku on kuitenkin aina mahdollinen.

Mutta mutta

On yksi tärkeä asia, jonka maahanmuuttaja oppii: TO GO WITH THE FLOW.

Onko minulla sitten ratkaisu tähän kaikkeen? No ei ole. Onko sinulla?

Minäkö joku vitun feministi?

Jos kysyt minulta, olenko feministi, niin vastaan sinulle: kyllä. Minä olen feministi. Mitä se sitten tarkoittaa?

1800-luvulla feministit olivat varakkaita ja usein aatelisia naisia, jotka olivat kyllästyneet miehen varjossa elämiseen. He halusivat päättää itse elämästään ja jopa ajatuksistaan. Tasa-arvosta tai samapalkkaisuudesta ei silloin vielä ollut puhettakaan.

Nykyään on olemassa liuta nimityksiä erilaisille feministeille.

Separatistiset feministit haluavat elää täysin ilman miehiä ja olla tekemisissä vain saman sukupuolen kanssa. USAssa on tietääkseni kaupunginosia, joihin on miehiltä pääsy kielletty. Ei, en ole separatistinen feministi.

Radikaalifeministejä on myös montaa alalajia.

Radikaali-liberaalifeministi ei näe heteroseksuaalisuutta uhkana eikä niin naista alistavana kuin muut. He eivät näe myöskään suurta eroa naisen ja miehen seksuaalisuuden välillä. Kyllä, saatan olla radikaali-liberaalifeministi.

Ekofeministi taasen kannattaa periaatteita, jotka painottavat ihmisen kokonaisuusvaltaisuutta ja luomakunnan kaikkien olioiden keskinäistä riippuvaisuutta toisistaan sekä vastavuoroisuuden merkitystä, tasa-arvoa ja dynaamisen prosessin merkitystä osana maailmanparannuksen evoluutiota.

Kyllä, minä olen ekofeministi. Ehdottomasti.

Tulta munille -Anne Moilasen feministitestissä en saanut koskaan täysiä pisteitä.

Prostituutio on niin syvään yhteiskunnan perustaan ja ihmisten yleiseen syrjintään ja epäoikeudenmukaisuuteen pureutuva ongelma, ettei sitä pelkillä laeilla ja kielloilla ratkaista.

Parempaa maailmaa ei myöskään välttämättä rakenneta siten, että äänestetään kaikissa tilanteissa ehdottomasti naista.

Valitettavasti julkisella sektorilla työskentelevillä naisilla on usein kummallinen käsitys siitä, mistä se raha oikein heidän palkkatilillensä tulee. Ja he kehtaavat olla myös ylpeitä tietämättömyydestään. Noh, muuten Moilaska on ihan ok.

Ja kyllä, olen feministi. So what?

Paholaisesta seuraava


Jokainen on kai kuullut puhuttavan henkilöstä, joka on jumalasta seuraava. Jolla on ylikorostunut itsetunto ja joka on maailman napa. Kaikkihan me hänet tunnemme.

Mutta entä sitten, kun kaikki kääntyy päälaelleen? Kuten minun elämässäni on tapahtunut. Kuinka siihen pitäisi suhtautua?

Synnyin pakolaisperheen (evakko?) viimeiseksi lapseksi. Muut olivat syntyneet Karjalassa, minä Savossa. Muiden lasten mielestä en kuulunut joukkoon. Äitini yritti puolustella minua sanoen, että jos kissa menee synnyttämään uuniin, eivät sen pennut ole pullia. Ei paljon auttanut.

Tykkäsin kovasti musiikista ja lauloin kaikissa kissanristiäisissa ja vähän muuallakin. Kirjoittelin laulujen sanoja muistiin vihkoon kuunnellessani radiosta lauantai-illan toivottuja. Siitä sitten lauleskelin aina kun se vain oli mahdollista.

Noh, koulussa oli opettaja, joka oli ollut lähetyssaarnaajana Ambomaalla (nykyisin Namibia). Kun kouluun tuli kiertävä elokuvien näyttäjä ja koko koulu katseli balettitanssia, tämä opettaja peitti kauhuissaan kasvonsa käsiinsä ja hoki: “on kuin pakanatanssia, on kuin pakanatanssia”.

Kerran hän löysi vihkoni, johon olin kirjoittanut niitä laulujen sanoja. Jäin heti jälki-istuntoon ja sain rukoilla polvillani tuntitolkulla jumalalta anteeksi syntisyyttäni. Ei se auttanut.

Muutin myöhemmin Sveitsiin töihin. Minulla oli paljon ystäviä eri maista ja joukossa oli muutama itävaltalainenkin. Aloin seurustella yhden sellaisen kanssa. Sveitsiläiset työtoverit olivat huolestuneita. Enkö tiedä, millaisia ihmisiä itävaltalaiset ovat? Vastasin, etten tiedä ja menin hölmöyksissäni naimisiin.

Siitäpä sitten jupakka nousi. Appivanhemmat olivat kauhuissaan, ehkä syystäkin. Anoppini kertoi, että hänen poikansa rakastaa häntä suuresti. “Katsotaan, kumpi meistä voittaa” hän sanoi. Höh. Voittaa?

Sitten sain lapsen ja pohjoismaalaisen aivopesun tuotteena halusin käydä työssä.
Sitäpaitsi olimme nuoria, eikä miehelläni ensimmäisessä työpaikassaan palkkakaan ollut kummoinen.

Olin muiden mielestä kävelevä hirviö. Sain kuulla siitä päivittäin. Jopa pomoni kysyi, että eikö paikkani olisi ennemminkin lapseni luona. Mutta naiset eivät kanssani puhuneet. Luopiolle. Olin kuitenkin nuori vailla kunnon työkokemusta ja ne työvuodet ja upeat työtodistukset olivat myöhemmin henkivakuutukseni yksinhuoltajana työelämässä.

Suomeen palattuani olin jälleen se epäilyttävä ulkomaalainen ja mahdollinen natsi. Jotain vikaahan ihmisessä täytyy olla, kun puhuu hyvin saksaa ja on ollut saksalaisen (tässä tapauksessa itävaltalaisen, mutta se on ihmisille yleensä sama asia) kanssa naimisissa. Se kertoo kaiken. Siinä eivät puolustelut auta.

Töitä kyllä riitti, kun suomalainen elektroniikkateollisuus oli nousussa ja komponentteja tuotiin maahan saksankielisistä maista niihin laatutuotteisiin. Mutta työtoverit eivät edes kiusanneet. He kiersivät kaukaa.

90-luvun laman aikana jäin sitten työttömäksi ja tein henkilökohtaisen konkurssin. Minusta tuli jälleen epäihminen. Kuinka ihminen voi ottaa velkaa, jota ei edes kykene maksamaan? Noh, paluumuuttajalla ja yksinhuoltajalla on kaikenlaisia menoja. Se on sitä kulutushysteriaa, you know.

Koulutin itseäni, päivitin tietojani ja koulutustani kiltisti ja sain jälleen töitä.

Noh, minut irtisanottiin laittomasti ja erittäin likaisin keinoin. Vein jutun oikeuteen ja voitin. Olin luullut, että näin voi tehdä. Mutta ei. Nyt olin suorastaan hirviö. Sain kuulla, että ketään ei syyttä irtisanota. Kyllä se vika oli minussa.

Niin metsä vastaa kuin sinne huudetaan.

Sitä saa mitä tilaa.

Onko todella näin?