Paradoksi: köyhyys vs. onnellisuus

Tänään ajattelin suomeksi.

Olen usein jutellut tyttäreni kanssa siitä, kuinka suuri paradoksi köyhyys vs. onnellisuus on.

Kun varakkaalta menee jotain rikki tai epäkuntoon, hän hankkii uuden. Jos joku työtehtävä on tehtävä eikä hänellä ole aikaa tai hän itse ei pysty siihen, hän hankkii jonkun tekemään työn. Tai ostaa palvelun. Kun varakkaalla on terveysongelma, hän hankkii hoidon siihen. Kaikki hoituu. Elämä saattaa muuttua jopa tylsäksi, koska sinulla on rahaa. En ole kuitenkaan niin naiivi, etten tietäisi varakkaalla olevan paljon sellaisia oikeita ongelmia, joita köyhällä ei ole. Ei mennä nyt kuitenkaan siihen.

Köyhän elämä sen sijaan on seikkailu ja jatkuva älykkyystesti. Kun olet köyhä, joudut jatkuvasti pähkäilemään kuinka selviät vuokrasta, laskuista ja päivittäisistä rutiineista. Ja voi sitä onnentunnetta, jos/kun olet selvinnyt jälleen yhden kuukauden. Ja olet edelleen hengissä.

Kaikella on puolensa.

Vaalit tulossa

ja pahoinvointiyhteiskunnassa kiehuu.

Jälleen kerran köyhät ja vanhukset (ehkä myös lapset) ovat keskiössä, kun kaikki ovat heistä niin kovasti huolissaan.

Vaalien jälkeen kaikki tämä unohtuu nopeasti ja meno jatkuu as usual. Se tarkoittaa, että vanhusten hoitolaitoksissa ei anneta riittävästi ravitsevaa ruokaa ja että heidät pumpataan täyteen lääkkeitä, joita LÄÄKÄRI EI OLE HEILLE MÄÄRÄNNYT. Näin saadaan heidät pysymään heikkona sängyn pohjalla eivätkä he näin ollen jaksa pyytää  virikkeitä tai suihkuun pääsyä. (Tietoni perustuvat tiedotusvälineisiin, eivätkä ole keksitty omasta päästäni). NÄMÄ ongelmat eivät todellakaan johdu hoitajien vähäisyydestä vaan ihmisoikeuksien tietoisesta loukkaamisesta. Siitä, että ihminen on peto.

Joskus mietityttää, mihin poliitikkoja enää tarvitaan. He laativat lakeja, mutta ainakin länsimaissa lait ovat niin hyvällä mallilla, että HALUTESSA ihmisoikeudet toteutuvat. Näin ei kuitenkaan käy, koska niin ei haluta käyvän.

Ihmismieltä ei laeilla muuteta.

Kun vaalit ovat ohi, hallitus, saman tekevää minkä värinen, jatkaa leikkauksiaan ihmisiltä, jotka eivät kykene itseään puolustamaan.

Tämä on maailma, jossa elämme.

Pitääkö olla huolissaan?

Hei me siivotaan!

Eilen oli maailman siivouspäivä, joka kannustaa keräämään roskia ja jätteitä lähiympäristöstä.

Pitääkö olla huolissaan, kun köyhät työttömät ja eläkeläiset luokitellaan roskaksi/jätteeksi. He eivät mahdu roskikseen, joten mitä heille sitten pitäisi tehdä? Heiltä itseltään ei tietysti kysytä mitään.

Ongelmaa pahentaa vielä se, etteivät he ymmärrä edes hävetä. Ja ihminen, joka ei osaa hävetä – no kaikkihan sen tietävät – hän on psykopaatti.

MUTTA!

Mutta roskapa tietää paremmin ja kulkee pää pystyssä.

Hän kysyy poliitikoilta ja virkamiehiltä, että

WHO IS BAD?

Valitse puolesi. Nyt.

Viime vuosikymmenen tärkein kirja oli itselleni Naomi Kleinin The Shock Doctrine: Rise of Disaster Capitalism, Tuhokapitalismin nousu, 2007 ja sitä ennen No Logo.

Koska olen saanut kaupallisen koulutuksen ja elänyt liike-elämässä ansaituilla tuloilla, kirjojen raadollisuus oli sokki – joka ei kuitenkaan tullut täysin yllätyksenä.

“Vain kriisi, joko todellinen tai kuviteltu, johtaa todellisiin muutoksiin. Kriisin puhjetessa riippuu vallalla olevista aatteista, millaisiin toimiin ryhdytään.” Milton Friedman, kahleettoman kapitalismin kummisetä

Siitä on nyt melkein kymmenen vuotta. Mikä on muuttunut? Katastrofeja on kyllä riittänyt ja haavoittuneet ihmiset ovat valmiimpia muutokseen. (?)

Jollei ihmiset olisi niin raadollisia, olisin ehdottomasti kaiken yksityistämisen puolella. Vapaa kauppa, vapaa yrittäminen ja ihmisten vapaus tehdä mitä tahtovat kunhan eivät vahingoita toisia kuulostaa hyvältä. Mutta kun se ei aina mene niin tässä maailmassa.

Saksassa työskentelin jonkin aikaa insinööritoimistossa. Ihmiset olivat mukavia ja erittäin oikeistolaisia. Eräs nuori insinööri sai potkut, koska oli liittynyt ammattiliittoon. Liike-elämässä oli täysin mahdoton ajatus ajatella vasemmistolaisesti.

Todennäköisesti asiat ovat noista ajoista muuttuneet ja ennen oli myös helpompaa sulkea silmänsä epäoikeudenmukaisuudelta. Tietoa ei tavalliselle ihmiselle ollut tarjolla kuten nyt.

Saksalainen sanonta “Was ich nicht weiss macht mich nicht heiss” tarkoittaa juuri sitä: On helpompaa elää kun ei tiedä. Jotkut valitsevat kuitenkin sen vaikeamman tien: alkavat ottaa asioista selvää. Ja he joutuvat vääjäämättä vaikeuksiin. Dilemma on vain siinä, että mitä enemmän tietää asioista, sitä vaikeampaa on ratkaista, mikä on oikein ja mikä väärin.

Kun ostan edullisen kesävaatteen voin maksaa sen tuntien häpeää itsestäni. TAI voin ajatella, että noiden tehtaan ihmisten todelliset ystävät ovat juuri nuo suuret kansainväliset yritykset. Koska ilman niitä nuo ihmiset kuolisivat nälkään tai joutuisivat esim. prostituutioon.

Kun joku köyhä tarvitsee kipeästi rahaa, on hänen turha mennä pankkiin sitä anomaan. Sitä vastoin  joku tuhokapitalismin edustaja sikamaisine korkoineen saattaa sen tehdä ja näin köyhän jokin elintärkeä asia saadaan hoitoon. Tuhokapitalismin edustajalle köyhä kelpaa kunhan on terve ja myy itsensä halvalla. Hän ei moralisoi kuten etujärjestöt tekevät.

Tieto auttaa ymmärtämään harmaita sävyjä mustan ja valkoisen lisäksi.

Ja tästähän elämässä on lopulta kysymys. Se ei ole täydellistä, ehkä sen ei pidäkään olla.

EU-vaalit ovat edessä. Ei ole helppoa vastata viisaasti vaalikoneessa.

Vaikka EU on perseestä, on kai parasta katsoa tämä ihmiskoe loppuun asti.  Olenhan eurooppalainen, joka asuu Euroopassa.

Yhteistyö on ainoa oikea tie, ilman harmaan sävyjä.