Missä leijona?

Jälleen kesä. Eikä mitään tapahdu. Edes Ruokolahden leijonaa ei ole näkynyt.

Mutta aina on olemassa sote, alkoholi, perussuomalaiset, kakka, pissa ja pieru. Sellaista päivää ei olekaan, etteikö näistä voisi keskustella Suomessa. Ainakin, jos uskoo mediaa.

Katselin Yleltä dokumenttia Minun Ruotsini. Siinä haastateltiin maahanmuuttajanuoria, jotka eivät näe mitään toivoa elämässään.

Siinä yritettiin selvittää, mistä kumpuaa nuorten miesten viha ja voiko siitä päästä yli. Selväksi tuli, että jollei ihmisiä hyväksytä osaksi yhteiskuntaa eikä heille anneta edes toivoa paremmasta, niin mitä menetettävää heillä enää on.

Siinä on päättäjille pohdittavaa. Pelottelu ei johda mihinkään. Tarvitaan EDES toivoa.

Hajotetaanko perhe?

Juuri nyt on Suomessa kauhisteltu virkamiesten yritystä hajottaa irakilaisperhe. Isä ja vauva saavat jäädä Suomeen, mutta äiti pienen tyttären kanssa karkotetaan Irakiin.

Tuo kuulostaa tavallisesta ja empaattisesta ihmisestä julmalta ja väärältä (ja sitähän se tietysti onkin), mutta noin vain toimitaan miltei kaikkialla, myös Pohjoismaissa.  Normimeininkiä.

Ulkomaalainen ei ole viranomaiselle varsinaisesti ihminen vaan objekti, johon kohdistetaan lakipykäliä mahdollisimman tiukasti. Varaton ihminen on aina uhka valtiolle. Näin on aina ollut. Ja nainen on kaksinkertainen uhka, koska hän saattaa äityä tekemään lisää lapsia.

Kun menin naimisiin Sveitsissä itävaltalaisen kanssa, minulle kerrottiin, että pysyäksemme yhdessä olisi tärkeää olla samaa kansallisuutta.  Omalta osaltani moka oli siinä, etten ottanut asioista riittävästi selvää (ei ollut nettiä ei) ja samalla menetin tietämättäni Suomen kansalaisuuden. Toki tavallaan päätös oli kuitenkin oikea, koska asuimme senkin jälkeen vielä useassa eri maassa.

Mieheni matkustellessa ympäri maailmaa, minulle ja lapsille jäi vain oikeus, mahdollisuus ja velvollisuus opiskella juuri sitä kieltä, mikä milloinkin oli ajankohtaista. Näin lapsista kasvoi kansainvälisiä ihmisiä, jotka kykenivät käymään koulua, saamaan ystäviä ja töitä missä vain. Tämä vittuiluksi kaikille  niille suomalaisille “asiantuntijoille”, jotka väittävät, että äidin on AINA puhuttava äidinkieltä lapsilleen. Tilanteet kun vaihtelevat eri ihmisten elämässä asiantuntijoilta kysymättä.

Myöhemmin avioeron tultua voimaan tyttären yksinhuoltajana minua ei sitten halunnut yksikään valtio. Minulla ei ollut rikosrekisteriä, enkä ollut käyttänyt yhteiskunnan varoja missään muodossa missään, mutta yksinhuoltajana olin potentiaalinen sosiaalietujen käyttäjä. Töitä olisin saanut, mutta maassaololupaa ei herunut mistään maasta.

Pelottavaa, eikö? Suomi oli kuitenkin armollinen ja pelasti meidät. Presidentti Mauno Koivisto antoi meille ystävällisesti Suomen kansalaisuuden, sain töitä kuukauden kuluessa siitä, kun olin saapunut maahan, enkä ollut kertaakaan työtön (tai sairas) seuraavien 15 vuoden aikana.

Mutta sitten.

Lopulta en ollut enää uhkaava yksinhuoltaja vaan vanha akka, joka oli pantava syrjään hinnalla millä hyvänsä. Suuriin ikäluokkiin kuuluvana olen jälleen kerran enemmän uhka kuin mahdollisuus.

Ugh. Olen puhunut.

Sori siitä.

Ymmärryksen puolella

Je ne suis pas Charlie.

Lapsena minulla oli tapana istua joskus peilin edessä ja kuvitella, miltä minusta tuntuisi, jos peilikuvani olisi aasialainen tai tummaihoinen. En osaa selittää, miksi tein niin, asuinhan maalla enkä ollut koskaan nähnyt ainuttakaan ulkomaalaista. Luulen, että se johtui sisareni kummitädistä, Marta Keravuoresta, joka käänsi japanista suomeen ja jonka lähettämillä leikkikaluilla me leikimme.

http://fi.wikipedia.org/wiki/Marta_Keravuori

Meillä oli mm. aito japanilainen nukke, jolla oli upea silkkinen kimono ja kaksivarpaiset sukat sekä varvassandaalit. Nuo kaksivarpaiset sukat herättivät huomioni naisten oikeuksiin jo silloin. Sain tietää nuorten tyttöjen jalkojen sitomisesta:
http://fi.wikipedia.org/wiki/Jalkojen_sitominen
Minusta tuli feministi jo lapsena. Ymmärsin, että maailmassa on virhe.

Koska olen ollut tällä tavalla outo, minulle eivät eri näköiset ihmiset ole koskaan ollut ongelma. Ehkä siksi minulle oli helppoa sopeutua elämään ulkomailla. Sitä paitsi evakkojen lapsena tiesin, että pahuutta on kaikkialla.

Siispä en oikein osaa suhtautua näihin valkoisen rodun aktivisteihin, jotka haluavat suojella valkoista rotua. He ovat kuulemma jo nyt vähemmistönä Usassa ja pian niin myös Ruotsissa.

Höh.

Voihan olla, että jos olisin itse uljas pitkä komea kaunispiirteinen vaalea mies ja minulla olisi samanlainen vaalea kaunotar  tyttöystävänä, lähtisin myös sotaan rotuni puolesta. Kateuttahan tämä vain on tai sitten ei.

Mutta kuten hyvin tiedämme, kysymys ei ole vain ulkonäöstä. Ihmiset kun ovat muutenkin erilaisia. Ja sehän ei joidenkin mielestä vetele.

Siksi: Je ne suis pas Charlie.

Viime viikon terroritekoihin ei ole puolustusta, tietenkään. Mutta en puolusta myöskään sananvapauden varjolla tapahtuvaa herjausta, valehtelua ja mustamaalausta, jotka johtavat lukemattomiin kriiseihin ja syyttömien ihmisten elämien tuhoutumiseen.
Molemmat osapuolet olivat tässäkin tapauksessa sodassa keskenään. Aseena kynä hävisi nyt rynnäkkökiväärille, mutta lopputulosta ei tiedä vielä kukaan.

MINÄ OLEN KUITENKIN YMMÄRRYKSEN PUOLELLA.

Olen niin kiitollinen YlePuheen Alille ja Husulle, jotka ovat venäläisine, virolaisine yms. vieraineen pelastaneet päiväni niin monta kertaa. He ovat tehneet todella arvokasta työtä.  He tuovat esille sen, että maahanmuuttajat eivät ole joku yhtenäinen mössö, vaan he ovat itsenäisesti ajattelevia, erilaisia ihmisiä. Ja tämä on hyvä muistaa, kun kutsutaan “vierastyövoimaa” maahan. Ranska ja Englanti ovat entisine siirtomaineen  erilainen ongelma. Mutta esim. Saksa ja Ruotsi ovat kutsuneet ihmisiä maahansa ja odottaneet heidän olevan kiitollisia monenlaisesta syrjinnästä huolimatta.

Maailma yhtenä onnellisena perheenä on teoriassa kaunis ajatus, mutta sen toteuttaminen rynnäkkökivääreiden avulla ei oikein toimi. Satiirin ja huumorin avulla voidaan käsitellä vaikeita  asioita, mutta tälläkin on rajansa.

Siksi je ne suis pas Charlie. Minä olen ymmärryksen puolella. Tosin sillä varauksella, että terrorismia en tietenkään hyväksy missään muodossa enkä kenenkään toimesta.

Oleellista tietoa mamuille!

Kuulin, että teille ollaan väsäämässä tietopankkia, josta voisitte löytää kaiken oleellisen suomalaisesta yhteiskunnasta, jotta sopeutuisitte paremmin tähän maahan. Hyvä niin.

On kuitenkin asioita, joista ei teille välttämättä avoimesti kerrota.

Kuten:

Näin aivan aluksi haluan kiittää kaikkia, jotka ovat auttaneet minua saavuttamaan tämän tiedon. Ilman teitä en olisi se, mikä olen tänään. Olette siis luovia taiteilijoita kaikki. Kiitos.

Ja eikun asiaan:

On hyvä tietää, että KUNNON suomalaisella on kolme puheenaihetta:  asunnon osto ja -velat, sairaudet ja erilaisuuden pilkkaaminen.

Tämä pyhä kolminaisuus on läsnä kaikkialla, missä ihmiset kohtaavat.

Se on maan tapa. Ja maassa maan tavalla tai maasta pois, you know.

Jos/Kun olet maahanmuuttaja, olet muiden mielestä epäluotettava henkilö, eivätkä pankit sinulle asuntolainojaan paljon tarjoile. He kyllä tietävät, että vaikka saisitkin töitä, se olisi vain väliaikaista.

Jos ja kun asut vuokratalossa, et kyllä piireihin pääse. Tätä tietoa hyssytellään, mutta näin vain on.

Vuokrataloissa taasen on oma hierarkiansa sielläkin. Jos olet terve, raitis ja itse erilainen, niin mistä otat puheenaiheet? Et mistään. Suomalaiset eivät paljon säästä tarinoi.

Suomalaiset ovat ylpeitä siitä, ettei täällä ole slummeja kuten jossain Usassa, Ranskassa tai Briteissä. He sanovat, että ulkomaalaiset halutaan ripotella yksitellen ns. hyväosaisten keskelle, että he näin olisivat paremmin osa yhteiskuntaa.

Hämäystä kaikki.

Totuus on se, että heidät näin eristetään toisistaan. Ilman ystäviä on vaikeampaa ryhtyä toimintaan. Miljonäärien keskellä vuokrakämpässä elellen naapurit kyllä pitävät huolen siitä, että vartiointiliikkeillä ja poliisilla riittää töitä. Ai että sinulla ei ole rikosrekisteriä? Oletko koskaan kuullut rikollisuuden ennalta ehkäisystä? Sinun eristämisesi on siis rikollisuuden ennaltaehkäisyä. Ymmärrätkö? Kaikki on vain sinun parhaaksesi.

Miten niin eristäminen? Koska: suomalaisethan eivät maahanmuuttajia  koteihinsa kutsu. Jo pikkulapset opetetaan pelkäämään ulkomaalaisia ja erilaisia. Näin kulttuuri jatkuu ja voi hyvin.

Martti Ahtisaarikin kertoi viime viikolla turkulaisesta naisesta, joka oli kertonut hänelle kutsuneensa kotiinsa kiinalaisen opiskelijan. Tämä oli asunut ja opiskellut jo neljä vuotta Suomessa, mutta kukaan ei ollut vielä koskaan tehnyt sitä. Ahtisaari otti tämän varmasti puheeksi siksi, että hän tiesi tasan tarkkaan, ettei tämä ollut poikkeus vaan maan tapa.

Ettei tämä juttu menisi pelkäksi synkistelyksi, niin katsotaanpa asioiden valoisampaa puolta.

Katsellessa maailman tilannetta, tulee vääjäämättä mieleen, että aikamoista paskasakkia ihmiskunta yleisesti ottaen on.

Yleisviesti on tämä:

Ole koulukiusaaja ja ylene työpaikkakiusaajaksi. Parhaimmat teistä valitaan sitten maata tai yrityksiä johtamaan.

POIKKEUKSET VAHVISTAVAT VAIN SÄÄNNÖN.

Koska asia ON näin (et voi väittää vastaan) huomaatkin yhtäkkiä olevasi onnekas.

Ne äärimmäisen harvat ihmiset, jotka vaivautuvat seuraasi, osoittautuvatkin harvinaisiksi arvokkaiksi helmiksi ihmiskunnassa.  He ovat sivistyneitä (ja sivistyneisyys ei ole synonyymi pitkälle koulutetulle), usein paljon maailmaa nähneitä ja ympäristöstään kiinnostuneita, siis KIINNOSTUNEITA, ihmisiä.

Nauti kohtalostasi heidän kanssaan. Sinä olet heidän arvoisensa. You are worth it.

Minäkö joku vitun maahanmuuttaja?


Jokaisella on maahanmuuttajista jokin mielipide.

Yleensä ihmisellä on kaiketi joku henkilökohtainen syy siirtymisessään maasta toiseen. Eräs syy taatusti on toive paremmasta elämän laadusta joko nyt heti tai sitten tulevaisuudessa. En käsitä, mitä pahaa tai väärää siinä on.

Itse olin maahanmuuttaja jo syntymässä. Olinhan evakkojen lapsi. 19-vuotiaana muutin Sveitsiin parantaakseni kielitaitoani ja nähdäkseni maailmaa. Tarkoitus oli viettää muutama vuosi siellä ja palata kotimaahan jatkamaan opiskelua. Toisin kävi.

Raha ei todellakaan ollut motiivini, vaikka ansaitsinkin paremmin kuin ensimmäisessä työpaikassani Helsingin Lauttasaaressa. Siksi olikin kummallista, kun työtoveri, ostettuani uuden puseron, huomautti ystävällisesti: “Eikö olekin hienoa? Tuota et olisi voinutkaan tehdä kotona!” Häh?

Ihmiset olivat erittäin ystävällisiä ja sainkin täysin väärän käsityksen heistä. Ns. sivistyneissä maissa, joihin Suomi ei mielestäni valitettavasti kuulu, kohdellaan ulkomaalaisia ystävällisesti. Se ei kuitenkaan tarkoita, että heistä pidettäisiin. Tiimissäni oli sveitsiläinen dipl.insinööri ja kaksi maahanmuuttajaa: hollantilainen ja tsekkiläinen insinööri. Viimeksi mainittu oli paennut elokuun 1968 miehitystä ja jättänyt perheensä Prahaan. Ja sitten olin minä, sihteeri Suomesta.

Johtajani ei missään tapauksessa ollut rasisti. Silti hän avoimesti sanoi, että jos häneltä ja muilta sveitsiläisiltä kysyttäisiin, he ottaisivat suosiolla alemman elintason ja vähemmän maahanmuuttajia. Noh, elintaso taisi loppupeleissä painaa enemmän vaa’assa ja se, ettei tarvinnut niitä “paskaduuneja” itse tehdä. Mene ja tiedä.

Oli kylmän sodan aika ja sain suomalaisena erikoisen ystävällisen kohtelun. Vasta vuosia myöhemmin, kun aloin haikailla takaisin kotimaahani, minuun suhtauduttiin suorastaan vihamielisesti. Silloin ymmärsin, että minua oli pidetty poliittisesti valveutuneena henkilönä, joka oli valinnut tietoisesti heidät ystävikseen. He joutuivat pahasti pettymään. Olinkin ihan tavallinen tyhmä blondi, joka halusi vain elää.

Yleisesti kävi aina niin, että ystävät olivat muita ulkomaalaisia. Siihen eivät maahanmuuttajat tietoisesti pyri, vaan asiat vain menevät omalla painollaan niin.

Heidän kanssaan on enemmän yhteistä ja ehkä kotoaan lähteneet ovat hieman “samaa maata”. En tiedä.

Jokatapauksessa huolia riitti heillä, jotka olivat joutuneet jättämään kotimaansa mielipiteidensä vuoksi. Ei kansalaisuutta, ei perhettä, ei mitään. Tuntemani henkilöt olivat korkeasti koulutettuja ja mielenkiintoisia ihmisiä, mm. Kroatiasta ja Kiinasta. He avasivat maailmankuvaani paljon.

Sitten olivat nämä tummaihoiset.

Käydessäni työssä Saksassa, lapsiani hoiti jonkin aikaa suomalainen tyttö. Hän alkoi seurustella kenialaisen lääketieteen opiskelijan kanssa. Poika puhui sujuvasti englantia ja saksaa, oli äärimmäisen miellyttävä ja komeakin. Tytön palattua kotiin, tämä nuori mies halusi pitää vielä yhteyttä minuun. Hän sanoi, että “olin ainoa hänen tapaamistaan ihmisistä, joka oli kohdellut häntä “tavallisesti”, kuin ihmistä”. Olin vielä nuori itsekin ja tuo kuulosti kummalliselta, jopa pelottavalta. Myöhemmin opin kyllä ymmärtämään, mitä hän tarkoitti. Valitettavasti.

Viranomaiset ovat luku sinänsä maahanmuuttajan elämässä.

Vaikka paperisi olisivat kunnossa ja vaikka et olisi koskaan aiheuttanut vaikeuksia ympäristöllesi, vaan tehnyt kiltisti alipalkatun työsi ja maksanut verosi ja vuokrasi, olet silti aina ongelma viranomaisille ja sinua myös kohdellaan sen mukaisesti. Varmuuden vuoksi.

Toisaalta se on täysin ymmärrettävää, mutta on todella väsyttävää jatkuvasti todistella ettei ole rikollinen. Lopulta sitä väsyy siihen niin, että päätyy ajattelemaan: IHAN SAMA. Mutta samalla kadottaa mielenkiintonsa kanssaihmisiin ja vääjäämättä erakoituu. Ja sitten joutuukin jo ihmettelyn kohteeksi ja silmätikuksi, että onpa outo tyyppi. Vastaan: So what? IHAN SAMA.

Jos kuvittelit, että koti-ikäväsi paranee palaamalla vuosien jälkeen kotimaahan, olet TÄYSIN väärässä.

Aivan oikein. Se, joka menneitä muistelee, sitä tikulla silmään. Siksikö näkö vasemmassa silmässäni on heikentynyt?

Sinä et ole se sama ihminen, joka lähti eikä ole kotimaasikaan. Kulttuurisokki on pahempi kuin jos muuttaisit uuteen maahan. Odotuksesi eivät täyty, etkä itse ole sellainen kuin ihmiset kotimaassasi odottavat sinun olevan. Ennakkoluulot ovat valtavat puolin ja toisin. En suosittele kenellekään. Teoriassa uusi alku on kuitenkin aina mahdollinen.

Mutta mutta

On yksi tärkeä asia, jonka maahanmuuttaja oppii: TO GO WITH THE FLOW.

Onko minulla sitten ratkaisu tähän kaikkeen? No ei ole. Onko sinulla?