Tänään on jälleen Suomen satavuotispäivä. Tänään 100 vuotta sitten vuonna 1918 Suomen sisällissota alkoi. Sillä oli kohtalokkaat seuraukset  myös meidän suvuillemme.

Äitini keskellä äitinsä edessä

Äitini perhe asui Karjalassa. Minulle on kerrottu, että ukkini oli juuri saanut rakennettua uuden talon perheelleen ja oli kieltäytynyt lähtemästä “sotaan” kummallekaan puolelle.  Hänet ja hänen veljensä vietiin Tammisaaren vankileirille (joka oli puhdas keskitysleiri), missä he molemmat kuolivat kesäkuussa 1918. Ilman oikeudenkäyntiä ja syyttöminä. Isoäitini jäi yksin lapsikatraansa kanssa, eikä pystynyt enää elättämään heitä.  Lapset vietiin lastenkotiin, joukossa oli myös äitini.

Ukin veli Karjalassa

Toisaalla isäni Kajaanissa oli menettänyt äitinsä tuberkuloosiin. Hänet oli annettu kasvatettavaksi asianajajaperheeseen Turkuun (tai Naant aliin). Sisällissodan puhjettua isän veli oli myös viety vankileirille Tammisaareen, jossa hän kuoli 21-vuotiaana. Äitini muistelmien mukaan hän oli joutunut sinne väärän ilmiannon perusteella ja täysin syyttömänä.

Isän kasvattivanhemmat olivat erittäin oikeistolaisia mielipiteiltään, heitä kutsuttiin sodassa “valkoisiksi”. He olivat tietysti arvostelleet “punaisia” ja isäni veljiä. Isäni, joka oli toisaalta kasvattivanhemmilleen kiitollinen hyvästä kohtelustaan ja elämänsä edistämisestä joutui toisaalta lapselle ylivoimaiseen tehtävään ja hylkäämään perheensä. Isäni ratkaisi ongelman lähtemällä pois kasvattiperheestään. Ne olivat julmia aikoja ne.

Luulen, että juuri nuo traagiset tapahtumat liittivät vanhempani niin tiiviisti yhteen. Heidän rakkautensa ja kunnioituksensa toisiaan kohtaan kesti kuolemaan saakka. He halusivat antaa lapsilleen kaiken sen, mitä eivät itse saaneet. Näinhän ihmiset usein toimivat. Ja lapset eivät osaa arvostaa vanhempiensa uhrauksia. Ikuinen kierre.

Suomi ei valitettavasti ole kyennyt käsittelemään julmaa menneisyyttään kuten esim. Saksa.

Tämä tulee hyvin esille juuri näinä päivinä, kun presidenttiehdokkaat kisailevat maan herruudesta. Huomenna 28.1.2018 valitaan uusi Suomen presidentti.

Ehdokas Tuula Haataisen motto on “Jokainen on arvokas ja tarpeellinen”. Se on kaunis ajatus, johon itsekin aiemmin halusin uskoa. Ennen kaikkea uskoin itse olevani arvokas ja tarpeellinen. Hämmästykseni oli suuri, kun ymmärsin, etteivät kaikki muut olleetkaan samaa mieltä kanssani. Erikoisesti tappouhkaukset koin aika loukkaavina.
Nyt jonkun verran viisaampana ja historiaa tuntevana voin vain todeta, ettei sellaista aikaa ole koskaan ollutkaan, jossa jokainen ihminen olisi ollut arvokas ja tarpeellinen.

Aktiivimalli ja ruokajonot ovat erinomainen esimerkki nykyihmisen arvottomuudesta. Työtöntä rankaistaan siitä, ettei kukaan huoli häntä työhön. Erikoisesti nuori ja yli 50-vuotias syyllistetään siitä, että maassa vallitsee ikärasismi.

Ministerit ja jopa jotkut presidenttiehdokkaat puolustavat mallia sanomalla, että katsotaan mitä tapahtuu ja korjataan laki myöhemmin. Lue: Yksittäinen ihminen ei todellakaan ole arvokas ja tarpeellinen. Se, että malli kirjaimellisesti tuhoaa monen yksittäisen ihmisen elämän siten, ettei elämä heidän osaltaan ole enää korjattavissa, ei kiinnosta päättäjiä.

Näin on aina ollut.