Nuorten työttömyydestä ja vähän muustakin.

Se, joka keksi työn, olisi voinut tehdä sen loppuun.

Kuuntelin juuri Politiikkaradiota ja keskustelua nuorisotyöttömyydestä. Se ON vakava asia. Sillä elämä ilman työtä on aikamoista utopiaa – ainakin vielä.

En pidä monesta asiasta, mitä ihminen on tällä planeetalla touhunnut, mutta myönnettäköön silti, että ihminen on aika älykäs otus. Respect!

Ja parhaimmillaan ihminen on juuri nuorena, jollei joku vakava sairaus tai vamma ole toimintojen esteenä.

Kun katson omaa elämääni totean hämmästyneenä olleeni tietämättäni aika fiksu juuri nuorena. Ongelmat syntyivät tiedon puutteesta. Sitä ei ollut ehtinyt kertyä riittävästi lyhyen elämän aikana. Onneksi olin tietoinen tietämättömyydestäni ja hakeuduin mielelläni vanhempien fiksujen ihmisten seuraan. Opin jo nuorena, että JOKAISELTA voi oppia JOTAIN.

Tämä nuorten tiedonpuute ymmärretään yleisesti ja siksi koulutus on nostettu nuorten tärkeimmäksi työksi. Ajatuksena on auttaa nuoria saamaan mahdollisimman paljon tietoa mahdollisimman nopeasti, jotta he kykenisivät tekemään oikeita päätöksiä.

Tätä sinänsä hyvää tarkoittavaa ajatusta on kuitenkin helppo väärinkäyttää nk. aivopesuun.

Kun pienelle lapselle annetaan vanhempien toimesta lukuisia virikkeitä ja oppeja ja ulkoleikitkin ovat jonkun aikuisen keksimiä ja johtamia eikä omaa aikaa jää lapselle lainkaan, liikutaan vaarallisilla vesillä. Tai ehkä sitä omaa aikaa jää niille, joita opettajat eivät ehdi huomata suurten oppilasmäärien vuoksi. (?)

Koulutus, koulutus, koulutus – kuten Tarja Halonen sen ilmaisi. Pohjimmiltaan hyvää tarkoittava ajatus siitä, että kaikilla olisi samat lähtökohdat ja koulutus toteutuu käytännössä siten, ettei lapselle jää aikaa omaan ajatteluun ja mielikuvitusleikkeihin.  Näin luodaan robottiyhteiskuntaa, joka toimii paremmin yhdessä “tykinruokana”. Luovaan toimintaan heistä ei ole.  Mutta haluammeko me sitä? Ihan oikeasti?

Ihminen on huono robotti. Onneksi. Ihmisen keho on siitä kummallinen, että se havainnoi ja aistii kaiken aikaa ympäristöään paljon laajemmin kuin vain näkö-, kuulo-, maku-, haju- tai tuntoaistein. Se aistii mm. ajan ja ympäristön emootiot sekä lukemattoman määrän muita juttuja. Se käy jatkuvasti kommunikaatiota ympäristön kanssa ja reagoi siihen.

Kun ihmistä kohdellaan kuin YKSINKERTAISTA robottia, hän alkaa reagoimaan sitä suurta vääryyttä vastaan. Keho alkaa kehitellä kaikenlaisia sairauksia. Sairaudet ovat vain kehon vastalause sitä vastaan kohdistettua väkivaltaa kohtaan.

Ihminen ei ole robotti. Ja jos onkin, niin erittäin monimutkainen sellainen. Nyt lääketeollisuus tulee tässä avuksi tuottamalla erilaisia tuotteita, jotka estävät ihmistä aistimasta näitä kehon vastalauseita. Eiväthän ne kehon kommunikointiyritykset siitä mihinkään lopu, mutta ihminen ei enää vaan kykene aistimaan niitä.

Lääketeollisuuden avulla ihminen pystyy jatkamaan paremmin robotin elämäänsä kunnes kuolo korjaa.

Tässä me olemme.

Tätäkö me haluamme?

Et voi menettää kuin omat ennakkoluulosi.

Eikö olisi jo aika kohdata realiteetit ja etsiä muutosta.

Suomessa, jossa vielä sata vuotta sitten harrastettiin orjakauppaa lapsilla, on menty toiseen äärimmäisyyteen. Nyt lapsella on vain oikeuksia ilman muita velvollisuuksia kuin koulu. Lasten manipulointiyritykset ovat kääntyneet itseään vastaan. Lapset ovat älykkäitä ja he aistivat ympäristöään paremmin kuin jo tainnutetut vanhempansa. Nyt HE manipuloivat ja kiristävät siellä, missä voivat. He tietävät, ettei vakavia seuraamuksia ole.  Mutta se, mitä he eivät vaatimattoman elämänkokemuksensa vuoksi tiedä, on se, ettei onnellinen elämä ole tehty manipuloinnista ja kiristyksestä.

Jos ihminen leikkii lasta ja opiskelee 3kymppiseksi teorioita, hänestä tulee – teoreetikko.

Teoriat ovat tärkeitä, mutta käytäntö on ymmärryksen toinen puoli. Kun ihminen hallitsee molemmat, on hän tosi vahvoilla.

Joka ongelmaan on ratkaisu.

Olen kiitollinen elämälle siitä, että sain tutustua Saksan kammottavan natsimenneisyyden lisäksi myös sen mahtavaan kulttuuriin, jota pohjoismaalaisen on helppo ymmärtää.

Saksalaiset ovat tunnetusti menestyneet hyvin elintasokilpailussa. Miksi? Noh, oli pakko tsempata sotien jälkeen ja olihan se amerikkalaisten apukin, mutta on mielestäni muutakin.

Olin 70-luvulla jonkin aikaa insinööritoimistossa töissä. Ilmoitustaululle oli joku laittanut kuvan vähän vinksahtaneen näköisestä miehestä, joka sanoi. “Gestern wusste ich noch nicht wie man Ingenieur schreibt und heute bin ich schon einer.”

Siis suomeksi: eilen en tiennyt kuinka insinööri kirjoitetaan ja tänään olen jo itse insinööri. Vitsi vitsi. Sillä pilkattiin insinöörin suhteellisen lyhyttä koulutusta, joka painottui paljolti käytäntöön.

Nyt elämää enemmän nähneenä olen sitä mieltä, että juuri tuo käytännön ja teorian tasapainoisuus oli Saksan menestyksen ydin. Teorian ja käytännön on kohdattava jo hyvin nuorena kaikessa.

Olen arvostellut varsin kärkevästi suomalaista uutta orjayhteiskuntaa (vai onko se jo eurooppalainenkin tai jopa globaali?) Ihmiset pakotetaan työskentelemään ruokapalkalla tai ilman sitä – usein muuten syrjittynä ja halveksittuna.

Olen edelleen sitä mieltä, mutta haluan tarkentaa tarkoitustani.

Jos esim. nuori pääsee johonkin työhön alalle, joka häntä kiinnostaa ja josta hänellä ei ole kokemusta, niin silloinhan hänelle on upea mahdollisuus päästä näkemään kuinka homma hoituu käytännössä. Se on kuin lottovoitto ja sitä voi tehdä jonkin aikaa ilman palkkaakin.

Mutta jos esim. 5kymppinen (tai nuorempikin) hyvin koulutettu ja päivitetty työtön ammattilainen laitetaan ammattitaitoaan vastaavaan työhön vuosiksi ilman palkkaa pilkan säestyksellä, niin kysymys on äärimmäisestä väkivallasta ja kidutuksesta, jonka odotetaan johtavan kuolemaan.

Onko totta, että hyvä teko kostetaan aina tekijälleen? Joskus näyttää siltä.

Kun olin itse työtön, sain aika hyvän kohtelun työvoimatoimistossa, Kaikki eivät sitä saaneet. Kerran olin todistamassa erittäin töykeää kohtelua ja kysyin omalta neuvojaltani, miksi ihmistä kohdellaan noin huonosti. Vastaus oli: “Mitä luulet? Jos kohtelisimme työttömiä hyvin, jokainen haluaisi olla työtön.” Sitä en unohda. Enkä sitä, kun vein itse asiapapereita riita-asiassa (jonka voitin) toimistoon, nuori mies sanoi “Uskomme AINA työnantajaa, emme työntekijää”,  Eipä jäänyt epäselväksi sekään. Onneksi oli olemassa hovioikeus. Kaikilla ei kuitenkaan ole mahdollisuutta puolustaa itseään.

Ajattelen, olen siis vaikeuksissa.

On tavallista kuitata tämä todellisuus olankohautuksella ja sillä, että elämä ei vaan ole reilua ja että aina ei voi voittaa.

Kuitenkin kaikki epäoikeudenmukaisuus laskee yleistä ilmapiiriä, sillä ihminen on älykäs, aistiva olento. Tämä olisi päättäjien hyvä muistaa.

Elämä planeetalla on kokonaisuus, jossa kaikki vaikuttaa kaikkeen.

Monet haikailevat teknisen edistyksen myötä elämästä muilla planeetoilla. Onko aivan varmaa, että se olisi paljon parempaa muualla, kun emme täälläkään halua/pysty ratkaisemaan ongelmiamme?

Tietämys on pahuuden rangaistus. Mitäs, jos alkaisimme käyttää tietämystämme, jonka olemme omalla pahuudellamme saavuttaneet?!

Lisää tutkimuksia

http://www.sciencedaily.com/releases/2010/08/100823101110.htm

Yllä löytyvästä linkistä voit lukea Washingtonin yliopistossa tehdyistä tutkimuksista.

Ne osoittavat, että inhottavimmat työkaverit, joista halutaan päästä ensiksi eroon, ovat epäitsekkäät ihmiset. Ne, jotka ajattelevat pyyteettömästi organisaation etua, tekevät usein mukisematta paskahommat ja jäävät ylitöihin, koska se deadline on nyt vain saavutettava.

Tulokset olivat tutkijoiden mielestä yllättäviä, minä en niitä lainkaan hämmästele. Noinhan se menee.

Olipa kyseessä sitten bisnesfirma, vapaaehtoisorganisaatio tai armeija, epäitsekkäät ihmiset ovat ne vihatuimmat.

He nostavat rimaa ja saavat muut näyttämään huonommilta.  Ei auta, vaikka muiden työtaakka kevenisikin. Hyväntekijät nähdään sääntöjenrikkojina ja heidän motiivejaan epäillään – vaikka siihen ei olisikaan aihetta. He jakavat ilmaiseksi sitä. mistä muut vaativat maksun ja vääristävät siten kilpailua.

Tuo kaikki on niin totta. Poikkeuksiakin varmasti löytyy, mutta vähän.

Kommenttini ja lisäykseni tähän on:

Näitä muiden silmissä ylisuorittajia väheksytään ja heille naureskellaan avoimesti, mutta tausta on usein aika traaginen.

Usein heillä ei ole vaihtoehtoa. He kuuluvat vain harvoin sisäpiiriverkostoon ja heidät on usein palkattu ulkopuolelta juuri siksi, että he ovat hyviä ja ahkeria työssään. Siten sisäpiirille jää enemmän aikaa esim. veneilyyn, golfiin jne. “Hullu paljon työtä tekee, viisas pääsee vähemmällä” on suomalainen sananlasku, jonka jotkut ottavat kirjaimellisesti.

Jos tällainen ylisuorittaja “hullu” lopulta uupuu ja valittaa työterveyshuoltoon tai työsuojelupiiriin, on vastaus kylmä. Ei pidä suostua hyväksikäyttöön. Pitää osata kieltäytyä. Kuitenkin kieltäytymisestä seuraa useimmiten irtisanominen, koska sisäpiiriläisille on aivan sama, kuka ne hommat hoitaa. Ne vaan on hoidettava ja hyvin. Ja päteviä, ahkeria ja heikoilla olevia löytyy pilvin pimein. Jos yksi kaatuu, on jono jo odottamassa vuoroaan. Työttömyyden uhatessa kieltäytyminen ei ole lainkaan helppoa.

Ja sitten on myös heitä, jotka ovat yksinkertaisesti vain innostuneita ja rakastavat työtään. Heille korvaus on kiva yllätys. Heitä on paljon. Onneksi.

Tiedän, mitä tein tänä kesänä

Kaikenlaista tuli tehtyä ja mietittyä.

Alkukesästä oli oikein lehtijuttu siitä, kuinka Espoon kaupunki ei pidä lainkaan, että jotkut viljelypalstan omistajat ovat tuoneet tuoleja palstalleen. Olipa joku röyhkeä pelle laittanút pienen kasvihuoneen omalleen. Saattaa olla, että maanvuokraus loppuu näistä syistä ensi vuonna.

Köh köh. Palstaviljelijällä ei saa olla tuoleja? Esim. maankääntö on aika raskasta puuhaa kuten monet muutkin työt. Kyllä siinä on hyvä istuskella välillä ja hengähtää. Vai onko kartanoiden Espoossa vielä vallalla ajatus, että hopi hopi maaorjat ei töissä lorvaile?!!!

Ymmärrän hyvin, jos maanomistajat näkisivät mieluiten rivitaloja siellä, mutta eikö sitä voisi reilusti kertoa – ilman palstaviljelijöiden mustamaalaamista. Halpaa.

Tosin olen monasti miettinyt, onko toiminnassa lainkaan järkeä. Ihmiset näkevät suuren vaivan satoa saadakseen ja sitten vain joku kaunis yö noutaja tulee ja vie kaiken (tai melkein kaiken). Kerran yllätin itsekin kaksi noin kymmenvuotiasta tyttöä porkkanavarkaissa. Minut nähdessään he saivat nopeasti jalat alleen – nauraen.

Mutta kasvun ihme on varsinkin kaupunkilaiselle voimaa-antava kokemus ja monelle kaiken vaivan väärti, häiriköistä huolimatta.

Jälleen kerran minulla oli ilo käydä Irlannissa. Tällä kertaa oli uusi elämys ajella sen kesyttömillä kukkuloilla. Ajelimme mm. Braveheart Drive:lla. Sieltä avautuvat seudut, joilla Mel Gibsonin Braveheart -elokuva filmattiin. Todella upeaa seutua ja vielä mahtava sääkin.

Lisäksi minuun teki suuren vaikutuksen rinteillä onnellista elämää viettävät lammaslaumat, lehmiä näin myös. Tehotalous on kaukana näistä onnekkaista. Samantyyppistä eloa olen nähnyt myös Sveitsissä, jota suuresti arvostan.

Mielestäni lihansyönnissä ei ole mitään eettisesti väärää niin kauan kuin eläimet ovat saaneet lajityypilleen soveltuvan elämän ja kokeneet nopean kuoleman. Mutta nykytilanteessa teollisuusmaiden kansalaisten lihansyönti on rikos elämää kohtaan. Jotain rajaa siinäkin pitäisi olla. Youtubesta kyllä löytyy kauhudokumentteja riittämiin. Siis enemmän Irlannin kukkuloita please. Vaadin.

Toinen aina uusi ihailuni kohde Irlannissa ovat ikivanhat puut, joita on kaikkialla. Toivottavasti Suomen metsätalouden alasajon tuloksena olisi edes hieman enemmän kunnioitusta puita kohtaan. En osoittele tällä ketään erityisesti, olenhan itse saanut elantoni liike-elämästä ja teollisuudesta. En ole pulmunen, totean vain.

Kotimaassa taasen olen miettinyt yhteiskunnan ongelmia.

Vietettyäni suuren osan aktiivisesta elämästäni ulkomailla ja monien ristiriitaisten aivopesuyritysten jälkeen on tulos nyt se mikä se on. Näillä on mentävä.

Ymmärrän kyllä, etteivät työttömät ja paskaduunit kiinnosta ketään. Totuus on kuitenkin se, että maailman yleinen ilmapiiri vaikuttaa sinuun haluat sitä tai et. Ja mitä oikeudenmukaisempi maailma on, sen parempi sen ilmapiiri on. Joten oikeudenmukaisuuteen voitaisiin satsata enemmän, eikö?

Kun osa fiksuista kansalaisista pakotetaan marginaaliin loppuelämäkseen, saattaapi olla, etteivät he oikein paskaduuneista innostu työharjoitteluna nollapalkalla tai peruspäivärahalla.
Nythän on niin, että paskaduuneiksi kutsutaan yhteiskunnalle ja yrityksille äärimmäisen tärkeitä töitä. Näiden töiden tekeminen on kuitenkin myös äärimmäisen tylsää pitemmän päälle, jollei ota sitä esimerkiksi jonain keskittymisen tai kärsivällisyyden opettelun haasteena. Mutta harvapa tuollaisestakaan innostuu koko elämän ajaksi.

Useimmat tekisivät mieluusti jotain kiintoisaa elämässään. Koska fiksujen ihmisten syrjiminen ei ole lainkaan kivaa, ehdottaisinkin kaikille kansalaisille muutaman vuoden yhdyskuntapalvelua vähän armeijan tyyliin. Pari vuotta paskaduuneja kaikille. Se olisi oikeudenmukaista ja opettavaista. Eikä palkankaan tarvitsisi kummoinen olla. Kilpailukyky säilyisi eikä halpatyövoimaa tarvitsisi haalia maahan niin runsaasti. Elämä muuttuisi eettisemmäksi. Minusta se on hyvä idea.

Sitten on tämä terveysfasismi, jota tulee ovista ja ikkunoista. Terveydenhuollon nimissä Isoveli/sisar valvoo ja määrää pilkuntarkasti, mitä saat syödä ja mitä et. Mitä saat ajatella ja mitä et. Kaikki on muka sinun parhaaksesi, että eläisit 120-vuotiaaksi (näyttää keskisormea).

Toisaalla vanhukset ovat siis suuri ongelma, jolle ei tiedetä, mitä tehdä. Annemari Sipilän mukaan (HS 18.7.10) kuoleman miettiminen voi nousta megatrendiksi. Niinpä. Toimittajathan sen tietävät. Hän kertoi myös The Economist -talouslehden Economist Intelligence Unit tutkimusyksikön julkistamasta raportista laatukuolemasta. Huomaa, että kysymyksessä on TALOUSLEHTI.

Okei. Okei. Laatukuolema on hyvä asia, mutta mitä se oikein tarkoittaa? Sitäkö, että läpihuumattuna zombiena maataan sängyn pohjalla? Toivottavasti ei. Ainakin itse toivon siinä vaiheessa tekeväni kvanttihypyn.

Ilman suurempaa Salaliittoteorioiden tuntemustakin tyhmempikin huomaa tässä olevan kummallisen ristiriidan. Tehoyhteiskunnassa ihmisen on oltava pelokas, tottelevainen ja tehokas. Ja keski-iässä hänen on itse ymmärrettävä poistaa itsensä. Viileetä. Aika koleaa, sanoisin.

Ja sitten olen ajatellut jälleen kerran tätä:

Kalle Isokallion Iltalehden kolumnin mukaan yksityissektorilla Suomessa on vain kolmasosa väestöstä.

Ei ihme, ettei heillä (joita usein huijareiksikin kutsutaan) ole valtaa maassa, jossa he kuitenkin kustantavat loppujen elämän. Julkinen sektori sen kun nostelee palkkojaan ja muita etuuksiaan loputtomasta potistaan. Jokainen yksityissektorilla työskentelevä elättää kahta suomalaista. “Näin emme voi jatkaa”. Sanoo Kalle. Emme niin, sanon minä. Mistä näitä senttejä oikein tulee?

Loppukevennys:

Ihmisten ystävällisyys yllättää suomalaisen Irlannissa.

Hauska esimerkki tuli vastaan Malahiden asemalla, kun odotimme junaa Dubliniin. Kun junaa ei kuulunut, menimme kysymään ja saimme tietää, että juna olisi juuri lähdössä vastapäiseltä raiteelta. Meidän oli kierrettävä pitkä matka päästäksemme sinne. Mutta juna odotti meitä! Vielä Dublinissa ohjaaja moikkasi ja heitti jotain ystävällistä. Siinäpä palvelualan ammattilainen! Jäi hyvä mieli pitkäksi aikaa.

White trash ja tempputyöllistäminen

Ennen oli koulutus, koulutus ja koulutus.

Nyt on tilastot, tilastot ja tilastot.

Mikään maailmassa ei ole niin tärkeää kuin tilastot. Eihän siinä sinänsä mitään uutta ole, että käyrät paperilla tai näyttöpäätteellä ovat kauneinta maailmassa – olen itsekin kuulunut samaan jengiin – mutta NYT EI MILLÄÄN MUULLA OLE ENÄÄ MITÄÄN VÄLIÄ. Siinä on ero, haloooo.

Globaalit tilastot pitää olla kunnossa. Muuten ei kunnian kukko laula ja eihän se laulakaan. Ironista kyllä: Suomi, joka pöyhkeili kilpailukyvyllään ja korruptoimattomuudellaan, onkin todellisuudessa paljastunut olevansa näissä asioissa pohjalla. Eikä kenenkään toisen tarvinnut sitä paljastusta heidän puolestaan tehdä. Ihan itse sen tekivät. Totuus kun tulee esiin aina ennemmin tai myöhemmin ihan ilman valheenpaljastuslaitettakin.

Mutta so what? Ihmisiähän me kaikki ollaan ja erehtyminen on inhimillistä jne. Tempputyöllistämisen traumasta on päästävä irti. Mitä siitä, että sinua, parin loppututkinnon suorittanutta ja/tai pitkän työkokemuksen omaavaa, heitellään heittopussina pätkätyöstä markkinatuelle ja sieltä taasen pätkätyöhön. Saathan työstäsi sentään 8 euroa per päivä! Eikö se muka riitä?

Etkö tiedä, että työ on kutsumustehtävä eikä siitä todellakaan kuulu maksaa RAHALLA. Teidän korvauksenne on paljon korkeammalla henkisellä tasolla, ihan toista kuin esim. paperityöläisten tai optiojohtajien tulot, jotka ovat säälittävästi vain materiaa.

Hei, teillä on ilo palvella kanssaihmisiänne ja tilastoja! Te olette arvokkaita! Ilon kautta, sisaret ja veljet! Muistakaa tämä.

Ai niin. Melkein unohdin avioerot. Oliko se niin, että niissä Suomi oli peräti paras, tai ainakin hopealla tai pronssilla. Siihenkin syy löytyy White trash/tempputyöllistämistraumasta.

Jos elät 400:n euron tuella, et tietenkään kykene elämään sillä kunnolla. Sekin tuki otetaan sinulta kuitenkin pois, jos olet naimisissa työssäkäyvän henkilön kanssa. Noh, mitä tästä seuraa? Avioeroja tietenkin. Avioliiton ylellisyyteen ei köyhällä ole varaa.

Ehdotankin uutta tv-formaattia: Tempputyöllistetylle morsian/sulhanen.

Aukko CV:ssä!

Luin viime viikolla työnantajille kohdistetusta mielipidekyselystä, jonka lopputuloksena oli, että työnantajat eivät yleisesti halua palkata henkilöä, jolla on aukko CV:ssä.

Jokainen sekunti elämästäsi tulee olla dokumentoituna ja jonkun kontrollin alaisena, muuten olet epähenkilö. Onhan se asenne tuokin. Tahmean jäykkä ja typeräkin, mielestäni, mutta kukapa mielipidettäni kysyisikään.

Pelkäävätkö työnantajat, että jos ihminen on avartanut maailmankuvaansa tekemällä välillä jotain aivan muuta, se vaarantaisi heidän auktoriteettiasemaansa ja uskottavuuttaan? Tosin, niinhän se tekeekin. Mitä enemmän ymmärrät asioita, sitä vähemmän fuulausta siedät.

MUTTA!

Jos halutaan rakentaa yhteiskuntaa pitkällä tähtäimellä ja haetaan hauskaa sekä luovaa ilmapiiriä, jossa fiksut suomalaiset voivat kehittää kykyjään ja lahjojaan. Ilmapiiriä, jossa työnantaja on ystävä ja yrityksen menestys sekä hyvä tulos kaikkien yhteinen kunnia-asia. Ilmapiiriä, jossa ihmiset viihtyvät työssään pitkälle eläkeikään asti, niin vähän piponlöyhennystä kaivataan ja tarvitaan, kiitos.

Jätin tässä käsittelemättä sellaiset tapaukset, joissa ihminen on ollut välillä poissa työelämästä jonkun sairauden vuoksi – he eivät tule lainkaan kysymykseen, vaan menevät suoraan mappi Ö:hön. HALOOOOO!