Hajotetaanko perhe?

Juuri nyt on Suomessa kauhisteltu virkamiesten yritystä hajottaa irakilaisperhe. Isä ja vauva saavat jäädä Suomeen, mutta äiti pienen tyttären kanssa karkotetaan Irakiin.

Tuo kuulostaa tavallisesta ja empaattisesta ihmisestä julmalta ja väärältä (ja sitähän se tietysti onkin), mutta noin vain toimitaan miltei kaikkialla, myös Pohjoismaissa.  Normimeininkiä.

Ulkomaalainen ei ole viranomaiselle varsinaisesti ihminen vaan objekti, johon kohdistetaan lakipykäliä mahdollisimman tiukasti. Varaton ihminen on aina uhka valtiolle. Näin on aina ollut. Ja nainen on kaksinkertainen uhka, koska hän saattaa äityä tekemään lisää lapsia.

Kun menin naimisiin Sveitsissä itävaltalaisen kanssa, minulle kerrottiin, että pysyäksemme yhdessä olisi tärkeää olla samaa kansallisuutta.  Omalta osaltani moka oli siinä, etten ottanut asioista riittävästi selvää (ei ollut nettiä ei) ja samalla menetin tietämättäni Suomen kansalaisuuden. Toki tavallaan päätös oli kuitenkin oikea, koska asuimme senkin jälkeen vielä useassa eri maassa.

Mieheni matkustellessa ympäri maailmaa, minulle ja lapsille jäi vain oikeus, mahdollisuus ja velvollisuus opiskella juuri sitä kieltä, mikä milloinkin oli ajankohtaista. Näin lapsista kasvoi kansainvälisiä ihmisiä, jotka kykenivät käymään koulua, saamaan ystäviä ja töitä missä vain. Tämä vittuiluksi kaikille  niille suomalaisille “asiantuntijoille”, jotka väittävät, että äidin on AINA puhuttava äidinkieltä lapsilleen. Tilanteet kun vaihtelevat eri ihmisten elämässä asiantuntijoilta kysymättä.

Myöhemmin avioeron tultua voimaan tyttären yksinhuoltajana minua ei sitten halunnut yksikään valtio. Minulla ei ollut rikosrekisteriä, enkä ollut käyttänyt yhteiskunnan varoja missään muodossa missään, mutta yksinhuoltajana olin potentiaalinen sosiaalietujen käyttäjä. Töitä olisin saanut, mutta maassaololupaa ei herunut mistään maasta.

Pelottavaa, eikö? Suomi oli kuitenkin armollinen ja pelasti meidät. Presidentti Mauno Koivisto antoi meille ystävällisesti Suomen kansalaisuuden, sain töitä kuukauden kuluessa siitä, kun olin saapunut maahan, enkä ollut kertaakaan työtön (tai sairas) seuraavien 15 vuoden aikana.

Mutta sitten.

Lopulta en ollut enää uhkaava yksinhuoltaja vaan vanha akka, joka oli pantava syrjään hinnalla millä hyvänsä. Suuriin ikäluokkiin kuuluvana olen jälleen kerran enemmän uhka kuin mahdollisuus.

Ugh. Olen puhunut.

Sori siitä.

He ovat nyt täällä

ja lisää on tulossa.

Nämä muukalaiset eivät ole pieniä ja vihreitä. Ihan tavallisia ihmisiä hädässä he ovat. Halu elossapysymiseen ei ole rikos. Se on inhimillistä ja tervettä. Siksi meiltä kaikilta kysytäänkin, kuinka voisimme auttaa näitä ihmisiä parhaiten. Eräs maahanmuuttaja vastasi tähän kysymykseen, että yrittäkää muistaa, että me olemme IHMISIÄ.

Se on ERITTÄIN hyvä neuvo.

Viranomaisilla on elinikäiset työpaikat ja sitä kautta varmat ja taatut edut sekä pankkilainat. He eivät voi tietää, miltä tuntuu elää jatkuvassa pelossa ja elämän epävarmuudessa.

He yrittävät varmasti parhaansa, mutta SATAPROSENTTISEN oikeudenmukaisia päätöksiä on heiltä turhaa odottaa. Rapatessa tulee roiskumaan ja jokainen virheellinen päätös tuhoaa sen yksittäisen ihmisen elämän. Ja positiivisen päätöksen saajankin elämä saattaa muodostua aivan erilaiseksi kuin hän oli haaveillut. Suomalaiset ovat sisukas kansa.

Nämä ihmiset eivät ole ainakaan naiiveja kuten liian monet hyvinvointivaltioiden kasvatit. He tietävät kokemuksesta, että ihminen ei tee julmia tekoja vahingossa ja että jotkut jopa nauttivat väkivallasta.

Siis toivokaamme viranomaisille voimia vaikeassa tehtävässään, jotteivät ennakkoluulot alkaisi toteuttaa itse itseään ja että uusille suomalaisille avautuisi hyvä ja turvallinen elämä Suomessa. Silti unohtamatta kantasuomalaisten ihmis- ja perusoikeuksia.

Amen.