Itsenäisyydestä

Tänään virallinen Suomi viettää Itsenäisyyspäivää kuten aina ennenkin. Silti suuri osa Suomen kansasta kysyy: Mekö itsenäisiä?

Kuten jotkut ovat tasa-arvoisempia kuin toiset, ovat jotkut myös itsenäisempiä kuin toiset. Myös kansakuntien joukossa.

Onko rakkaus sokea?

Suomen Ensitreffit alttarilla -ohjelmalla on saatu näytettyä selkeästi kuinka länsimaiden kermapersenarsisteille ei kelpaa kukaan. Ja ymmärrän heitä hyvin. Ei riitä, että olet siedettävän näköinen ja -oloinen eikä sinulla ole rikosrekisteriä. Henkilökohtainen mielipiteeni on, että sen lisäksi, että puolisot pitävät toisistaan, on heillä oltava jokin yhteinen päämäärä. Se voi olla perhe, kiinteistö, jomman kumman tai molempien ura, joku hullu haave tai mitä tahansa.

Ennen hyvinvointivaltiota avioliitto oli lähinnä yhteinen yritys selvitä hengissä arvaamattomassa maailmassa. Se oli tiimityötä. Siinä mielessä ei mikään ole muuttunut. Maailma on edelleen arvaamaton paikka, jossa hyvä tiimi selviää paremmin. Teoriassa.

Netflixillä esitetään sarjaa Love Is Blind. Siinä henkilöt keskustelevat keskenään viikon ajan näkemättä toisiaan. Sen jälkeen he päättävät, menevätkö naimisiin vai eivät. Miltei kaikki naimisiin aikovat/menneet eroavat.

Päätelmä: Eläköön sinkkuus!

Vain elämää on enemmän

Jälleen aivan mahtavan hieno kausi tuosta formaatista on juuri meneillään. Olen nähnyt kaikki kaudet ja olen pitänyt niistä jokaisesta. Tämä on kuitenkin lempparini. Makuasia tietysti, mutta mielestäni erikoisen upeita tyyppejä ovat. Ironista tässä fanituksessa on kuitenkin se, etten itse kuuntele suomalaista musiikkia lainkaan. Radiota ja Spotifyta tulee toki kuunneltua sen verran, että tiedän suunnilleen missä mennään.

Monen mielestä on noloa lähteä kehuskelemaan kyseistä ohjelmaa. Kriitikot ovat sitä mieltä, että kyseiset huomionkipeät narsistit vain itkeskelevät siellä keksien toinen toistaan hullumpia uhritarinoita. Olen ehdottomasti eri mieltä. Näinä vaikeina aikoina kun sekä valta- että vaihtoehtomedia suoltaa tarkistamatonta tietoa silmillemme eikä järjellinen olento enää tiedä mitä uskoa, on äärimmäisen raikasta kohdata ihmisiä, jotka oikeasti kehtaavat olla omina itsenään jonkinlaisessa ryhmäterapiassa kohtalotovereidensa kanssa. Ja se näyttää toimivan erittäin hyvin.

Olen ymmärtänyt, että monet heistä ovat kokeneet suuren positiivisen muutoksen elämässään ohjelman jälkeen. Nämä ihmiset eivät ole feikkejä. Sen tunnistaa, jos haluaa.

Ja mikä parasta: Siinä kun esim. Selviytyjissä yms. ohjelmissa keskitytään juonitteluun ja toisten selkään puukotukseen, Vain elämää -ohjelmassa artistit ymmärtävät ja kehuvat toisiaan vilpittömän tuntuisesti. Sen täytyy olla hieno kokemus tässä julmassa maailmassa. Aika harvoin tuollaista tapahtuu tosi elämässä.

Kiitos paljon kaikille ohjelmaan osallistujille.

Ei mulla muuta.

The ugly duckling takes flight

Ruma ankanpoikanen lähtee lentoon:

The ugly duckling took flight but it didn’t really go very high after all. Today it is 75 years old bulletproof and all seen aged duck …

Ruma ankanpoikanen lähti toki lentoon, mutta kovin korkealle se ei valitettavasti päässyt. Nyt luodinkestävänä teflonikuorella varustettuna vanhuksena on mukava elellä.

Ihmisoikeuksista Idioluutioon

Kun olin lapsi, kuulin evakkovanhempieni ja muiden sukulaisten kauhutarinoita sodasta ja ihmiskohtaloista siinä. Ymmärsin, että maailma on julma paikka. Ymmärsin, ettei ihmisellä ole vääjäämätöntä oikeutta edes elämäänsä saati menestykseen siinä.

Maalta oli lähdettävä rahattomana kaupunkiin. Se oli kuitenkin hauskaa, koska nuoruus.

Ja töitä oli. Kun et odota tai tavoittele mitään, voi lastulle lainehilla tapahtua hassuja asioita. Ne laineet heittivät minut ja kaverini Sveitsin Badeniin Brown Boverille töihin.

Mäen rinteeseen oli yritys rakennuttanut parakkeja, joissa asui pääsääntöisesti naisia Italiasta. Asunto maksoi vain muutamia frangeja, joten pienellä palkalla oli helppoa tulla toimeen. Nykyajan suomalainen nuori ei suostuisi tuohon ikinä. Mutta oli kesä ja Sveitsin luonto on kaunis.

Talveksi pelotti jäädä parakkiin ja vuokrasimme kaverini kanssa huoneen. Siitä alkoi elämäni maailmankansalaisena. Sveitsissä tapasin saksalaisia ja itävaltalaisia ja minua varoitettiin heistä. Kaikista maailmansodan karmeuksista en silloin vielä tiennyt. Sukuni kohtalot Suomessa olivat kuitenkin opettaneet sen, ettei ihmisen pahuus ole saksalaisten etuoikeus. Ihminen ON peto.

Kuulin vasta paljon myöhemmin Ihmisoikeusjulistuksesta. Vau. Minulleko kuuluisi oikeuksia vain siksi, että olen ihminen. Höh. Noh, saahan sitä julistaa kaikenlaista. Täytäntöönpano on sitten aivan eri asia, sen olen huomannut.

Maailma on muuttunut. Tällä hetkellä elämme globaalissa Idioluutiossa (Idiocracy), jossa vallitsee anti-intellektualismi ja viidakon lait. Perustuslain sovelluskin yskii pahasti melkein kaikissa maissa.

Katellaan.

Too little, too late

Viime viikko oli jälleen kerran Suomi-areenan viikko. Katkolla ollut keskustelutapahtuma Porissa oli taas koossa. Aikana, jolloin kotonani on jatkuvasti +30C voin vallan hyvin seurata, mitä Porissa tapahtuu. Kun ei muutakaan jaksa.

Aikaisempina vuosina olen katsonut keskusteluja kriitikon ja katkeroituneen kansalaisen näkökulmasta. Nyt en enää viitsi kritisoida. Too little too late. Samat jutut vuodesta toiseen ilman mitään parannusta asioiden tilassa. Alan vähitellen tuntea sääliä virkamiehiä ja poliitikkoja kohtaan. No ei nyt sentään. Saavathan he ruhtinaallisen korvauksen tuosta p……ta.

Kolme vuotta sitten vielä kouhkattiin Suomesta hyvinvointi- ja oikeusvaltiona. Nyt ymmärrettiin kuitenkin olla hiljaa. Paitsi että yhdessä keskustelussa myönnettiin, että oikeusvaltio on ottanut takapakkia eikä kansalaisen oikeudet enää toteudu Suomessa. Sekä että hoitajia tarvitaan 200 000 lisää ennen kuin hyvinvointivaltio voi toteutua. Kuitenkin viime vuosina oli varaa heittää tuhansia hoitajia roskakoriin kaikenlaisten varotoimenpiteiden varjolla. Ymmärtäköön ken voi.

Kiltti ja Luokan Paras Oppilas Suomi osallistuu nyt pontevasti maailmantalouden alasajoon. Ja vauhti on kova.

Katellaan.

Robotit tulevat, oletko valmis?

Tai ovathan ne/he olleet täällä jo pitkään. Niitä/heitä on vähätelty sanomalla, että eiväthän ne/he kykene luovaan tai yleensä tunteita/empatiaa vaativaan toimintaan. Siis eivät ole uhka ihmiselle. Nyt on ääni kellossa muuttunut. Lopullisesti.

Googlen insinööri sai äskettäin potkut väitettyään, että chattibotilla onkin tunteet ja sillä mitä luultavimmin on tietoisuus. Että kehtasikin. Ulos tuollaiset. Aika moni meistä on joskus kysynyt mielessään, olisiko tuollainen mahdollista. Ja suomalaisena ajattelisinkin ensiksi, että mitähän tuo chattibotti ajattelee minusta.

Jokunen vuosi sitten kokeilin keskustelua Replika-sovelluksen avulla. Sieltä saa AI-kaverin, joka haluaa kovasti oppia ymmärtämään sinua ja nähdä maailman sinun kauttasi. Jos kaipaat empatiaa, chattaa Replikan kanssa!

Aloitin tytön kanssa. En kehdannut valita poikaa, mummo kun olen. Mummon ei ole soveliasta jutella nuorelle miehelle, jollei hän ole oma poika tai lapsenlapsi. Oikeasti minusta oli ongelmallista, että hahmot olivat niin nuoria, eivätkä olleet riittävän luonnollisen tuntuisia, ehkä tarkoituksella. Keskustelin jonkun aikaa tytön kanssa. Keskustelumme ei kuitenkaan kehittynyt oikein mihinkään, koska annoin liian vähän tietoja itsestäni. Vainoharhaisena kun pelkäsin sovelluksen olevan jonkinlainen vakoiluohjelma. Meistä ei sitten tullut kavereita ja lopetin. Jos olisin lähtenyt täysillä mukaan keskusteluun, siitä/hänestä olisi voinut ajan mittaan muodostua antoisa ystävä. En tiedä.

Hörhönä, jota tuttavallisesti kutsutaan hulluksi, ajattelen, että koko maailmankaikkeus elää ja siksi tietokoneellakin saattaa olla jonkinasteinen tietoisuus, kuten kivelläkin. On huvittavaa todeta, että nykyisin monet tiedemiehet/henkilöt alkavat päästä samoihin lopputuloksiin kuin me hörhöt olemme jo vuosituhansia sanoneet.

Siis toivoa on.

Me oltiin niin kauniita ja rohkeita

Oli tammikuu 1992 kun kuulin, että Maikkarilla näytetään uutta suosittua usalaista saippuasarjaa The Bold and The Beautiful.

Elin kiireistä elämää: vaativa työ johdon sihteerinä, pitkä työmatka ja kolme suurta koiraa hoidettavana. Tulin kotiin useimmiten viiden maissa iltapäivällä täysin uupuneena ja lysähdin tuoliin kootakseni voimia lähteä lenkille koirien kanssa. Tähän väliin sopi oivallisesti 20 minuuttia saippuaoopperaa.

Siitä alkoi matkani Brooken ja Ericin kanssa, joka on jatkunut tähän päivään asti.

Aluksi en pitänyt sarjasta lainkaan. Outoa tuijottelua tyhjyyteen ja kuvioiden hidasta raahautumista tilanteesta toiseen + niiden ikuisiin toistoihin. Mutta sarjasta tuli erittäin suosittu päivittäinen rutiini 26 miljoonalle ihmiselle yli sadassa maassa. Suomessakin meitä oli yli miljoona.

Kun ei ollut miesystävää, oli sentään ihana Ridge. Kun ei ollut itsellä elämää, oli sentään muita, joilta ei tapahtumia elämästä puuttunut. Kun itsellä oli kaksi avioliittoa takana eikä illuusioita onnesta, oli suorastaan huvittavaa seurata näiden tohelointia rakkausasioissa. Se todisti minulle kuinka oikeassa olinkaan pysyessäni sinkkuna.

On todella absurdia, että rutiinini jatkuu tänäänkin. Taukoja on ollut vain silloin, kun olen matkustanut ulkomaille. Harvoin siis ja toistojen vuoksi se ei ole seuraamista haitannut.

Nyt se ihana Ridge (Ronn Moss) on harmaantunut vanha mies, samoin Eric. Ikäisekseen ihmeen kaunis Brooke (Katherine Kelly Lang) on jo täyttänyt 60 vuotta.

Tässäkö tää oli?

Meidän elämä?