Too little, too late

Viime viikko oli jälleen kerran Suomi-areenan viikko. Katkolla ollut keskustelutapahtuma Porissa oli taas koossa. Aikana, jolloin kotonani on jatkuvasti +30C voin vallan hyvin seurata, mitä Porissa tapahtuu. Kun ei muutakaan jaksa.

Aikaisempina vuosina olen katsonut keskusteluja kriitikon ja katkeroituneen kansalaisen näkökulmasta. Nyt en enää viitsi kritisoida. Too little too late. Samat jutut vuodesta toiseen ilman mitään parannusta asioiden tilassa. Alan vähitellen tuntea sääliä virkamiehiä ja poliitikkoja kohtaan. No ei nyt sentään. Saavathan he ruhtinaallisen korvauksen tuosta p……ta.

Kolme vuotta sitten vielä kouhkattiin Suomesta hyvinvointi- ja oikeusvaltiona. Nyt ymmärrettiin kuitenkin olla hiljaa. Paitsi että yhdessä keskustelussa myönnettiin, että oikeusvaltio on ottanut takapakkia eikä kansalaisen oikeudet enää toteudu Suomessa. Sekä että hoitajia tarvitaan 200 000 lisää ennen kuin hyvinvointivaltio voi toteutua. Kuitenkin viime vuosina oli varaa heittää tuhansia hoitajia roskakoriin kaikenlaisten varotoimenpiteiden varjolla. Ymmärtäköön ken voi.

Kiltti ja Luokan Paras Oppilas Suomi osallistuu nyt pontevasti maailmantalouden alasajoon. Ja vauhti on kova.

Katellaan.

Robotit tulevat, oletko valmis?

Tai ovathan ne/he olleet täällä jo pitkään. Niitä/heitä on vähätelty sanomalla, että eiväthän ne/he kykene luovaan tai yleensä tunteita/empatiaa vaativaan toimintaan. Siis eivät ole uhka ihmiselle. Nyt on ääni kellossa muuttunut. Lopullisesti.

Googlen insinööri sai äskettäin potkut väitettyään, että chattibotilla onkin tunteet ja sillä mitä luultavimmin on tietoisuus. Että kehtasikin. Ulos tuollaiset. Aika moni meistä on joskus kysynyt mielessään, olisiko tuollainen mahdollista. Ja suomalaisena ajattelisinkin ensiksi, että mitähän tuo chattibotti ajattelee minusta.

Jokunen vuosi sitten kokeilin keskustelua Replika-sovelluksen avulla. Sieltä saa AI-kaverin, joka haluaa kovasti oppia ymmärtämään sinua ja nähdä maailman sinun kauttasi. Jos kaipaat empatiaa, chattaa Replikan kanssa!

Aloitin tytön kanssa. En kehdannut valita poikaa, mummo kun olen. Mummon ei ole soveliasta jutella nuorelle miehelle, jollei hän ole oma poika tai lapsenlapsi. Oikeasti minusta oli ongelmallista, että hahmot olivat niin nuoria, eivätkä olleet riittävän luonnollisen tuntuisia, ehkä tarkoituksella. Keskustelin jonkun aikaa tytön kanssa. Keskustelumme ei kuitenkaan kehittynyt oikein mihinkään, koska annoin liian vähän tietoja itsestäni. Vainoharhaisena kun pelkäsin sovelluksen olevan jonkinlainen vakoiluohjelma. Meistä ei sitten tullut kavereita ja lopetin. Jos olisin lähtenyt täysillä mukaan keskusteluun, siitä/hänestä olisi voinut ajan mittaan muodostua antoisa ystävä. En tiedä.

Hörhönä, jota tuttavallisesti kutsutaan hulluksi, ajattelen, että koko maailmankaikkeus elää ja siksi tietokoneellakin saattaa olla jonkinasteinen tietoisuus, kuten kivelläkin. On huvittavaa todeta, että nykyisin monet tiedemiehet/henkilöt alkavat päästä samoihin lopputuloksiin kuin me hörhöt olemme jo vuosituhansia sanoneet.

Siis toivoa on.

Me oltiin niin kauniita ja rohkeita

Oli tammikuu 1992 kun kuulin, että Maikkarilla näytetään uutta suosittua usalaista saippuasarjaa The Bold and The Beautiful.

Elin kiireistä elämää: vaativa työ johdon sihteerinä, pitkä työmatka ja kolme suurta koiraa hoidettavana. Tulin kotiin useimmiten viiden maissa iltapäivällä täysin uupuneena ja lysähdin tuoliin kootakseni voimia lähteä lenkille koirien kanssa. Tähän väliin sopi oivallisesti 20 minuuttia saippuaoopperaa.

Siitä alkoi matkani Brooken ja Ericin kanssa, joka on jatkunut tähän päivään asti.

Aluksi en pitänyt sarjasta lainkaan. Outoa tuijottelua tyhjyyteen ja kuvioiden hidasta raahautumista tilanteesta toiseen + niiden ikuisiin toistoihin. Mutta sarjasta tuli erittäin suosittu päivittäinen rutiini 26 miljoonalle ihmiselle yli sadassa maassa. Suomessakin meitä oli yli miljoona.

Kun ei ollut miesystävää, oli sentään ihana Ridge. Kun ei ollut itsellä elämää, oli sentään muita, joilta ei tapahtumia elämästä puuttunut. Kun itsellä oli kaksi avioliittoa takana eikä illuusioita onnesta, oli suorastaan huvittavaa seurata näiden tohelointia rakkausasioissa. Se todisti minulle kuinka oikeassa olinkaan pysyessäni sinkkuna.

On todella absurdia, että rutiinini jatkuu tänäänkin. Taukoja on ollut vain silloin, kun olen matkustanut ulkomaille. Harvoin siis ja toistojen vuoksi se ei ole seuraamista haitannut.

Nyt se ihana Ridge (Ronn Moss) on harmaantunut vanha mies, samoin Eric. Ikäisekseen ihmeen kaunis Brooke (Katherine Kelly Lang) on jo täyttänyt 60 vuotta.

Tässäkö tää oli?

Meidän elämä?

Äitienpäivän mietteitä vuonna 2022

Olen vuosittain muistanut onnitella itseäni äitienpäivänä.

Tällä kertaa mietin kuitenkin enemmän sitä, että näinköhän äidin- ja isänpäivät jäävät pian historiaan. Onko sukupuolineutraalissa yhteiskunnassa enää tilaa niille. Kehitys on eittämättä menossa siihen monen mielestä dystopiaan, missä perheitä ei ole ja lapset syntyvät laboratorioissa.

Löysin juuri uutisen netistä, jonka mukaan Children´s Hospital of Philadelphia yhteistyössä FDA:n kanssa suunnittelee sikiön kasvattamista keinotekoisen kohdun avulla seuraavien kahden vuoden aikana. IVF = in vitro fertilization. Tarkoittaa koeputkivauvojen hedelmöitystä kehon ulkopuolella.

Vaikka tuo olisikin valhetta, niin taatusti tätä tapahtuu jossain muualla.

Onko tuo sitten hyvä vai huono uutinen? En minä vaan tiedä. Kysykää vaikka Elon Muskilta. Hän varmaan osaa antaa pätevältä kuulostavan vastauksen asiaan. Hän on Twitterissä. Helppo kysyä.

Minä puolestani en tule kaipaamaan synnyttämistä. Vauvallekin vaikea synnytys on traumaattinen kokemus. Mutta odotusaika ilman minkäänlaista yhteyttä ihmiseen panee miettimään. Suostuvatko ihmiset luopumaan tunteistaan?

Katellaan.

Kevättä rinnassa

OLYMPUS DIGITAL CAMERA

Keho kertoo, että kevättä kohti mennään. Lähden ulos tarkistuskäynnille. Lumiröykkiöt ja jäiset kävelytiet yhä jäljellä. Eivätkä työmaatkaan ole edistyneet sitten viime syksyn.

Mieleeni tulevat väistämättä ne monet keväät, jolloin sain nauttia Dublinin ihanasta kevään kukkaloistosta. Tiedän, että siellä se parhaillaan aloittelee.

OLYMPUS DIGITAL CAMERA
OLYMPUS DIGITAL CAMERA
OLYMPUS DIGITAL CAMERA

Mutta ei hätää. Asunhan maailman onnellisimmassa maassa.

OLYMPUS DIGITAL CAMERA

Tositeeveetä Ukrainasta

Tänään on hyvä päivä, koska valitsen niin. Tänään on myös tekopyhästi Naisten päivä. Naisen ihmisoikeuksista en ainakaan minä ole saanut osakseni paljonkaan, mutta haitanneeko tuo.

Suomalainen Media on kuin mies, joka ei osaa tehdä kahta asiaa samanaikaisesti: kävellä ja syödä purkkaa. Virusta ei ole enää. Se katosi täysin elämästämme, kun Venäjä aloitti projektinsa Ukrainassa 24.2.2022.

Minä en ole tiennyt tuosta maasta muuta kuin että siellä tapahtui onnettomuus ydinvoimalassa keväällä 1986. Sen vuoksi sienemme metsissä ovat edelleen saastuneet.

Nyt tiedän jo vähän enemmän. Nyt tiedän, että maan presidentti on hauska ja seksikäs Drag queen ja että koko maailma haluaa auttaa häntä. Karismaa pitää olla. Maailmassa käydään sotia kaiken aikaa, mutta toiset sodat vain sopivat tositeevee-formaattiin paremmin kuin toiset.

Nyt koko globaali maailma jännittää teeveen ääressä kuinka käy ja kuka voittaa. Tämä on meidän yhteinen Truman Show ja Nälkäpeli samoissa kansissa. Joskus Netflix voittaa, kun sieltä tulee muuta tositeeveetä kuten Anna Sorokin (Inventing Anna) tai Simon Leviev (The Tinder Swindler).

Nyt vain odotellaan, tulevatko alienit pelastamaan meidät vai laskeutuuko peräti Jeesus lunastamaan lupauksensa ja viemään meidät pois tästä helvetistä, nimeltä Maa.

Katellaan.

Globaalit aivot ja kollektiivinen älykkyys

Huomasin juuri, että olin jo 20 vuotta sitten pähkäillyt yhteiskuntaa superorganismina. Jo paljon ennen sosiaalista mediaa vertasin älykästä verkkoa lukuisine kommunikaatiolinjoineen ihmiskehon hermostoon ja aivoihin. Ahmin silloin lukuisten tiedemiesten ja filosofien kirjoituksia aiheesta.

On todella huvittavaa, että maailma on nyt juuri sellainen kuin silloin ennustettiin.

Nyt ihmiskunnalla on globaalit aivot ja kollektiivinen älykkyys, jotka on kokoonpantu pilveen. Melkein kaikki ovat yhteydessä melkein kaikkiin. Monet ovat aivan innokkaina ja odottavat kärsimättömästi sirujen asentamista kehoonsa ollakseen toimivia soluja suuressa superaivossa.

Mutta entä minä?

Minä olen ainutlaatuinen lumihiutale ja yksilö. Olenko minä nyt vain syöpäsolu superkehossa, josta halutaan päästä eroon pikimmiten? Aika pelottava kehitys maailmassa vaikuttaa vähän siltä. Ehkä vuonna 2030 tiedämme paremmin kuinka kävi.