Myönteistä aivopesua

Tämä kuukausi kului messujen merkeissä.

Rakastan messuja, jotka ovat nykyisin todella monipuolisia ehkä juuri siksi, että ne ovat niin suosittuja – tai toisinpäin. Aina nousee esiin jotain uutta ajateltavaa ja käytännön ideoita löytyy myös.

Hengen ja tiedon -messuilla saa erilaisia näkemyksiä henkisyydestä ja sen puutteesta.
http://www.rajatieto.fi/hengen_ja_tiedon_messut/helsinki/2013/messulehti

Iloveme -messuilla taasen saa ideoita kaikesta mahdollisesta hyvään oloon ja itsestään huolehtimiseen liittyvästä. Aivan ihana tapahtuma: hyvä fiilis ja kivoja ihmisiä.
http://www.messukeskus.com/Sites3/Iloveme2013/Sivut/default.aspx

Helsingin kirjamessut olivat myös erittäin informatiivinen tapahtuma. Vietin siellä kaksi kokonaista päivää ja kyllä kannatti.

http://www.messukeskus.com/SITES3/KIRJAMESSUT/Sivut/default.aspx

Ensimmäisen päivän kiertelin katselemassa sitä kirjojen määrää. Ihan mielenkiintoista, mutta kun katseli niitä 2 euron kirjaröykkiöitä, niin vähän kävi kirjailijoita sääli.  Niiden kirjoittajat ovat kuitenkin olleet “voittajia” kaikki.

Olen itsekin halunnut kirjoittaa. Sanottavaa olisi – jopa sellaista, mikä saattaisi kiinnostaa muitakin. Kirja on kuitenkin raskas prosessi ikävine sivuvaikutuksineen, eivätkä nuo alennusmyyntiröykkiöt oikein houkuta.

Messuilla kuuntelin myös kustantajien ja kirjailijoiden keskustelua siitä, kuinka tullaan kirjailijaksi Suomessa. Kuulin, että viime vuonna 1000 sisääntulleesta aineistosta oli päätynyt vain 5 lopulta kirjaksi. Silti se on aika paljon. Aineistosta ei lueta kaikkea, jollei se kiinnosta valitsijaa. Valinta perustuu henkilökohtaiseen mututuntumaan ja kuinka se voisikaan olla toisin. Huoh.

Toisen päivän vietinkin sitten seuraten keskusteluja ja luentoja.

Oli luentopiirejä ja Madventures -kaltaisia mielenkiintoisia juttuja.
http://www.madventures.tv/fi/

Onko nykytaloudelle vaihtoehtoja? Kysyjänä Markus Leikola ja vastaajana itävaltalainen Christian Felber.

http://www.christian-felber.at/

http://www.gaudeamus.fi/felber-nakyva/

En ole vielä varma, mitä ajattelen hänestä.

Viron vaikeaan lähimenneisyyteen ja nykyaikaan antoivat valoa vähemmistöistä niin Virossa kuin Suomessakin keskustelleet Andrei Hvostov, Jörn Donner ja Marju Lauristin Saska Saarikosken avustuksella.

Lisää Viron menneisyydestä:

http://www.kyyhkyset.fi/

Vaikka usein ajattelisikin, että pitääkö noita järkyttäviä asioita kaivella loputtomiin, niin tosiasia on kuitenkin se, että se paskaduuni on jonkun vaan tehtävä. Tuon ja  Auschwitz’n kaltaiset tapahtumat eivät saa unohtua, koska niiden syyt eivät ole kadonneet minnekään.

Ne muistuttavat ihmisen pimeästä puolesta, joka kykenee yhteen ja toiseen uskomattomaan tekoon myös nykyaikana, sehän on huomattu.

Sitten oli vielä tämä keskustelu:

Populism and radicalism in Europe and Finland:

Yassin Musharbash http://community.zeit.de/user/yassin-musharbash

Dan Koivulaakso ja Johanna Korhonen keskustelivat kirjoistaan ja näkemyksistään äärioikeiston kasvusta Suomessa ja Euroopassa.

Pähkinänkuoressa keskustelu käsitteli sitä, että onko oikein olla “vähän rasisti” ja että saako tuollaista edes ääneen sanoa, edes sananvapauden nimissä. Ihan vähän keskusteltiin myös siitä, että pitäisikö myös miettiä syitä radikalismin nousuun. Valitettavasti paino oli enemmän kauhistelussa, mielestäni.

Messuilta sain mukaani ihania juustoja, pinon kirjoja, lisäravinteita ja paljon uutta ajateltavaa.

Lukeminen kannattaa aina. Monessa muodossa ja toisinajattelijoita unohtamatta. Elämä on.

Oodi turhille julkkiksille

Mielenkiinnolla olen seurannut median ja joidenkin kirjailijoiden huolta bloggaavista taviksista.

Kuinka ne kehtaavat! Mitä ne luulevat olevansa?! Pilkkukin oli väärässä paikassa. Ei ole taidetta, ei. Viisi vuotta blogannut on jo kirjailija (Ai jaa, minäkin siis pian?)

Eikö näitä julkisuudenkipeitä narsisteja voisi hoitaa jotenkin? Pelko on kova.

Huvittavaa on, että juuri toimittajat syyttävät julkisuudenkipeydestä samaan aikaan, kun he haastattelevat toinen toisiaan niin lehdissä, radiossa kuin TV:ssäkin.

Katsoin juuri Iholla -ohjelmaa, monta jaksoa peräkkäin. Tirkistelyä? Kyllä, mutta toisen osapuolen suostumuksella. En kyttää naapureitani, kuten niin monet muut tekevät. Tämän ohjelman raikkaat ja rehelliset ihmiset ihastuttavat oikeasti.

Minusta mm. kasvit, eläimet ja ihmiset ovat vain kiinnostavia. On opettavaista seurata, kuinka eri olennot käyttäytyvät eri tilanteissa ja ihmisistä erikoisesti se, mitä he ajattelevat.

Olen kuullut analysoitavan, että tosi-TV:n suosio perustuisi ihmisten haluun katsella ylemmyydentuntoisesti tyhmempiään.

Ehkä, mutta minun tapauksessani tuo ei ainakaan päde (ei ole edes varaa siihen).

Ajattelen vain, että aha, vai niin. Otan vastaan, enkä arvostele. Jos homma ei miellytä, voin sulkea television tai vaihtaa kanavaa.

Vaikka tosi-TV -ohjelmat ovatkin jonkin verran käsikirjoitettuja, niin kaikkea ei voi määrätä ennalta. Oikea ihminen puskee läpi kuten hyvän näyttelijänkin tapauksessa.

Ihminen ON kiinnostava. Turhia julkkiksia ei ole. Piste.

Ja hei, me blogataan! Ainakin toistaiseksi.



Keisarin vaatteet – jännää

Elämme mielenkiintoisia aikoja. Viimeisen kymmenen vuoden aikana ovat esiriput repeilleet ja feikit naamiot median kuumentamassa ilmapiirissä sulaneet siellä ja täällä.

Olipa kyse sitten uskonnoista, politiikasta, taloudesta, urheilusta, terveydenhuollosta, oikeuslaitoksesta, mediasta – you name it – kaikkialla kulissit rysähtelevät aika kovalla rytinällä.

Ei ihme, että sananvapaus on koetuksella ja ihmisten suita yritetään tukkia mahdollisuuksien mukaan.

Onko se sitten hyvä vai huono uutinen, ettei maailma olekaan sellainen kuin sen on kerrottu olevan? Riippuu näkökulmasta.

Tomun laskeuduttua ensishokin jälkeen saattaa keuhkoihin vedetty tuulahdus tuntua jopa raikkaalta.

Eräs omakohtainen shokkielämys huvittavimmasta päästä sattui muutama kuukausi sitten ja haluankin jakaa sen tässä ja nyt.

Olen enemmänkin degeneroituneen musiikin suurkuluttaja, tyyliin kaikki menee. Silti olen aina pitänyt myös klassisesta musiikista. Mozart on ollut loputtoman ihqu enkä ole kyllästynyt hänen musiikkiinsa koskaan.

Nyt kuitenkin joku ihmeen Robert Newman oli itsekin Mozartin ihailijana lähtenyt tutkimaan lähemmin idoliaan.

Löydöt alkuperäisine dokumentteineen ja kirjeenvaihtoineen, joita hän tutki viidentoista vuoden ajan, paljastivat kammottavan todellisuuden:

Mozart ei ollutkaan ihmelapsi, kaikki taikahuilut ja giovannit olivatkin muiden säveltäjien teoksia eikä Mozart ollut edes kovin hyvä pianistikaan.

Voi Mozartkuulat sentään!

Hirveä masennus. Mozart olikin vain PR-temppu, loistava persoonallisuus, jonka avulla harmaat ja tylsät säveltäjät saivat teoksensa paremmin julkisuuteen. Mediahuijaus siis.

Mutta loppujen lopuksi: mitä sitten? Mitä väliä?

Musiikki on silti hienoa ja Mozart oli varmaan aika hyvä tyyppi. Kai. Rest in peace.

Tykkään katsoa BB:tä, koska se on niin karrikoidun todellinen. Näinhän se menee todellisuudessakin: ihmisten oletetaan olevan vähän hölmöjä ja heitä kannustetaan ottamaan kännit, puhumaan seksistä ja harjoittamaan seksiä, juoruilemaan, salaliittoilemaan, riitelemään keskenään jostain sätkänpätkistä jne. Henkisesti ja ruumiillisesti täysin paljaana päättäjiensä edessä – mutta tuotannosta ei sitten puhuta. Kun kansa pidetään tietyllä tasolla ja puuhaa riittää, saavat päättäjät elää rauhassa omassa todellisuudessaan.

Tämä pyramidihuijaus on edennyt niin pitkälle, että kunnon kännit olisivat jo tarpeen poliitikoillekin, joilla ei itse asiassa ole enää valtaa lainkaan.

Joku meditaatio tms. on kuitenkin  parempi vaihtoehto, sillä ongelmia ei voi ratkaista samalta tasolta saati sitten alemmalta tasolta käsin.

Sananvapausko on se ongelma? Haluammeko takaisin maailmaan, jossa kaikki sadut menevät läpi ihmisten tietämättömyyden vuoksi? Internetin jälkeen se ei onneksi ole enää mahdollista. Vaikka internet kiellettäisiin huomenna, ihmiskunta ei ole enää sama.

Vaikka ironia kiellettäisiin huomenna, vahinko on jo tapahtunut.  Pandoran lipas on auki. Ihmiskunta on jo muuttunut.

Tervetuloa huominen!

PS. Nyt kun vielä oppisi erottamaan oikean tiedon väärästä…

Kuka keksi kaksinaismoralismin?

Euroopan neuvosto on julkistanut  tässä kuussa uuden yleissopimuksen, jolla on tarkoitus puuttua perheväkivaltaan.

Euroopan neuvoston pääsihteeri Thorbjorn Jagland kirjoitti Hesarissa:

“Joka päivä lukuisat eurooppalaiset naiset kohtaavat yhden räikeimmistä ihmisoikeuksiensa loukkauksista, kun he joutuvat väkivallan uhreiksi.”

“Rikostilastojen mukaan joka neljäs nainen on joutunut väkivallan kohteeksi joskus elämässään.”

“Naisiin kohdistuvan väkivallan syylliset tuomitaan teoistaan luvattoman harvoin.”

“Euroopan neuvosto valvoo sekä ihmisoikeuksien että sukupuolten välisen tasa-arvon toteutumista.. Nyt se on luonut keinon, jolla hallitukset voivat ryhtyä yhteistyöhön naisiin kohdistuvan väkivallan kitkemiseksi.”

“Sopimus velvoittaa hallituksia tarttumaan toimeen neljällä alueella: hallitusten tulee ehkäistä väkivaltaa ennalta, suojella uhreja, asettaa tekijät syytteeseen sekä yhtenäistää ja koordinoida poliitikkojaan.”

Kyse on äärimmäisen tärkeästä ja aina ajankohtaisesta ongelmasta.

Nähtäväksi jää, miten Suomi tähän sopimukseen suhtautuu.

Mutta mitä on naisiin kohdistuva väkivalta?

– Onko se sitä, kun mies hymyilee? Uusi tutkimus kertoo, että naiset pitävät hymyilevää miestä epätoivoisena vonkaajana. Ja vonkaaminen on kai seksuaalista häirintää, vai?

– Onko se sitä, kun työtoveri katselee naiskollegan upeita sääriä? Mielestäni ei.

– Onko se sitä, kun työtoveri pääsiäislomalle lähdettäessä toivottaa munarikasta pääsiäistä? Mielestäni ei.

– Onko se sitä, kun johtaja tulee keväisen tulppaanikimpun kanssa, halaa ja rutistaa kovasti? Mielestäni ei.

– Onko se sitä, kun joku Matti tai Ile tekstailee vapaille naisille, jotka tekstailevat takaisin? Mielestäni ei.

Sveitsissä 2kymppisenä kuljin joka aamu pitkin Limmat-joen vartta noin kahden kilometrin työmatkan kävellen. Aamuisin samassa paikassa odotteli mies poplarissaan. Kohdallani hän avasi takin ja sisältä löytyi alaston mies. Joka aamu. Hän oli noin viiden metrin päässä eikä lähestynyt minua mitenkään, eikä huudellut. Hän vain oli siinä. Ei se minua häirinnyt. Meitä on moneksi. Olinhan sentään nähnyt isäni tulevan saunasta. Noh. Tuo kai täyttää seksuaalisen häirinnän tunnusmerkit siitä harmittomammasta päästä.

Nuori nainen joutuu usein seksuaalisen häirinnän kohteeksi.  Se on hinta siitä, että saa tehdä uraa miesten maailmassa. Vuodet korjaavat toki asian. Häirintä aikanaan loppuu ja niin loppuvat kyllä työtkin, valitettavasti. Näin se vaan menee. Sanokoot kaksinaismoralistit mitä tahansa.

Nuorena olisin iloinnut IMF:n johtajan vaikeuksista ja skandaalin aiheuttamasta erosta. Nyt suhtaudun uutiseen ERITTÄIN kyynisesti.

Kaksinaismoraali on niin silmiinpistävää. Seksiskandaaleja käytetään poliittisiin tarkoituksiin ja se näyttää toimivan. Naisista ei niin väliä.

Tästä on tullut enemmän sääntö kuin poikkeus.

Yhden johtajan ristiinnaulitseminen on naurettavaa, kun samaan aikaan tuhannet ja taas tuhannet harjoittavat samaa kenenkään puuttumatta asiaan.

Tämä kaksinaismoraali on vallalla joka puolella, olkoon kyse sitten Hiihtoliitosta, Leijonien tai Ruotsin kuninkaan bailaamisesta, Schwarzeneggerin aviottomista lapsista, Assangesta, Matin ja Ilen naissuhteista jne. Lista on loputon.

Sofi Oksanen sanoi aikoinaan, että tällainen monkey business ja moraalisointi (sanavalinta on omani) loukkaa oikeita väkivallan uhreiksi joutuneita. Niitä, joiden on turha mennä virkavallalle valittamaan, sillä heitä ei kuule kukaan.

Kuka keksikään sen kaksinaismoraalin?

Anteeksi

Ensin tuli tämä Tero Kartastenpää ja hänen kolumninsa Trendi -lehdessä. Huomaan, että saan aiheeni blogiini usein heitellessäni vanhoja lehtiä roskiin. Näin nytkin.

Tämä Tero K kirjoitti tammikuun kolumnissaan elämänsä kymmenestä käskystä, jotka hän oli ihan itse laatinut selvitäkseen elämästään.

Entisenä työnarkomaanina tykkäsin kovasti käskystä 8: Tee töitä maanisesti ja 9: Muista pyhittää laiskotteluhetki.

Mutta sitten jysähti.

10. käsky: Älä osta kukkia.

Sitä seurasi pitkä selostus, jonka voisin kiteyttää : “En halua osallistua sellaiseen maailmaan, jossa yksinkertainen nainen tykkää värikkäistä asioista ja yksinkertainen mies antaa tälle värikkäitä asioita, joista nainen siis tykkää.”

Okei Tero K, olet tavallaan oikeassa.

Mutta.

On  olemassa myös naisia, jotka eivät halua saada kukkia. Jopa minä-toinen-jalka-jo-haudassa-vanhus en halunnut saada leikkokukkia ollessani nuori. Puolustin kantaani sillä, että Bernard Shaw oli vastannut kyselyihin, miksi hänen talossaan ei ole kukkia ja että eikö hän pidä niistä: “Rakastan myös lapsia, mutta en katko heidän päitään ja laita niitä maljakkoon.”

En tiedä, miten tuo edellinen nyt liittyy mihinkään. Tero K:han ei voi sietää kukkia eikä hän pidä sitaattikokoelmistakaan. Hän sanoi niin.

Minä asuin nuorena suurkaupungeissa ja muutin usein, kukista olisi ollut vain haittaa. Niinpä unohdin ne täysin. Vasta yhteiskunnasta poispotkittuna huomasin lopulta niiden kauneuden ja tärkeyden.

http://www.simplesite.com/sirkkahalmetoja/12889305

Kirous muuttui siunaukseksi.

Tero K:n kohtaloksi muodostui rakkaus Sannaan, joka taasen rakastaa kukkia. Nyt Tero K onkin muuttanut 10. käskyn sanamuotoa: Älä pelkää muuttua. Hyvä Tero Kartastenpää!

Tästäpä oiva aasinsilta skandaaliin, jonka aiheutti Bonnier kustantamon toimitusjohtaja Jonas Bonnier puhumalla journalistipalkinnon jakotilaisuudessa ENGLANTIA!  “Paskamaista sivistymättömyyttä” sanoi Jörn Donner ja pahoitti mielensä.

Nythän on tunnettu tosiasia, etteivät ruotsalaiset mitenkään mielellään kuuntele tai edes ymmärrä “muumiruotsia”. Tämä ei ole loukkaus.

Olen kokenut kansainvälisissä yhteyksissä, kuinka ruotsalaiset ja norjalaiset sekä ruotsalaiset ja tanskalaiset puhuvat keskenään englantia, koska se on yksinkertaisempaa. Englanti on myös kansainvälisten yritysten virallinen kieli – myös Suomessa.

Suomenruotsalaiset ovat muuten enimmäkseen kivoja ihmisiä ja hyviä työtovereita (kokemusta on).

He ovat myös sivistyneitä ja kohteliaita. Niin kohteliaita, että jos joku joukossa on suomenkielinen, he vaihtavat kielen alta aikayksikön suomeksi. Näin pakkoruotsia opiskelleet suomalaisrassukat eivät pääse koskaan harjottamaan kielitaitoaan. Ainoa tapa oppia suomenruotsia on mennä naimisiin suomenruotsalaisen kanssa. Ja niinhän monet ovat tehneetkin.

Anteeksi, loukkasinko jotakuta?

Ihmisten odotetaan usein pyytelevän anteeksi milloin sivistymättömyyttään, milloin sanojaan ja omia mielipiteitään, milloin ulkonäköään, koulutustaan ja jopa olemassaoloaan.

Anteeksi on small talk’ia.  Jos astun tungoksessa vahingossa jonkun varpaille tai liikennevälineessä tuuppaan toista vahingossa, on “anteeksi” paikallaan. Sen sijaan jos joku tuohtuneena sanoo toiselle jotain loukkaavaa, niin hänhän tarkoittaa sitä. Ehkä kahden tunnin päästä hän ajattelee toisin. Hänen tulisi kertoa se, mutta anteeksipyyntö on aika turhaa. Vahingonteoissa ja rikoksissa anteeksipyyntö ei vaan riitä.

Maailmassa on tärkeämpiäkin ongelmia. Mitäpä sanotte esim. tästä:

Minua paaaaaljon viisaammat ihmiset väittävät, että prosessoimme 400 miljardia bittiä informaatiota sekunnissa, josta olemme tietoisia vain 2000 bitin verran kerrallaan. Kun kyseenalaistamme uutta tietoa ja toisten “maailmoja”, niin kuinka uskottavaa väittelymme lopulta on?

Kuinka voimme tietää kaiken kaikesta, mitä emme tiedä?

Siinäpä pähkinää purtavaksi.

PS. Ihminen on suuremmoinen luomus.

Facebook on out!

Nokia kertoi siis suunnitelmistaan liittoutua sosiaalisen median ja mm. Facebookin kanssa. Hienoa.

Huomenta Suomen naisjuontaja esitti kuitenkin kysymyksen, että mitä jos kahden vuoden kuluttua Facebookissa ei ole enää kuin vanhoja naisia (lue mummoja).

Eikö ihmisten pelottelulla ole enää mitään rajaa?! Voiko olla pelottavampaa kuin vanhat naiset. He kävelevät kadulla, käyvät kaupassa ja avaavat joskus jopa suunsa. Nyt heitä löytyy jo Facebookistakin!

Olipa kerran aika, jolloin vanhat naiset eivät tienneet mitään internetistä. Kuka kertoi heille?!!!!